Pyssymiesten yllätysvisiitti

Joku koputti oveen. Eikun eihän meillä ole ovea. No joku koputti veneen kylkeen. Muutama reipas jyskytys sai Seilorin pomppaamaan sohvalta kuin vieteriukon, kun se pingautetaan vapauteen. Kampesin itseäni vielä istuma asentoon omalta sohvan puolikkaaltani, kun Seilori oli jo singonnut itsensä kannelle. Tuommoinen koputus ei ollut sellainen perinteinen ” täältä tullaan vienosti kylään ja vähän haluttaisiin jutella mukavia” koputus, joita aina silloin tällöin joku tuttu tai muutoin vaan ohikulkeva kanssaveneilijä ilmaantuu koputtelemaan. Tämä oli sellainen käskevä, enemmänkin ”nyt on kusi sukassa ja pelikaani turbiinissa” tyylinen, reipas ja huomiota vaativa jyske. Niimpä se sai meihinkin liikettä melkoisen vikkelään. Mietin jo pääni sisällä, että nyt ollaan ajauduttu varmaan naapurin kylkeen tai vähintäänkin kovaa vauhtia matkalla turmioon. Kirosin ulkona jo toista päivää pauhaavaa tuulta, yöksi oli vielä tulossa ukkostakin. Samalla ulkoa kuului selkeällä äänellä ”Coast Guard”. ”Täällä on coast guard, toisti Seilori suuntaani, ilmoittaen että parempi tulla ulos tutkailemaan tilannetta.

Kipusin raput kannelle ja kurkistin laidan yli. Tehokkaan näköinen kumivene oli kiinnittymässä parhaillaan meidän kylkeemme kiinni ja neljä samanlaisiin vaatetuksiin, aina kengistä pelastusliiveihin, pukeutunutta rannikkovartioston herraa alkoi nousta kyytiin. Aurinkolasit silmillä ja luotiliivit päällään tyypit tupsahtivat yllättäen ja varoittamatta kylään istuinlaatikkoomme ja pohdiskelin kuinka hyvä homma olikaan, että mulla oli sattumoisin vaatteet päällä sillä hetkellä. Ja ennenkuin tästä kukaan keksii mitään erikoisia ajatuskuvioita, niin sanottakoon, että veneen sisätiloissa kun on jatkuvasti 32 astetta lämmintä, ei vaatteita hirveästi tee mieli käyttää. 

Yhdellä tyypeistä oli kaulallaan konepistooli ja kaikilla vyöllään käsiaseet. Ensimmäinen kerta tällä reissulla, kun meidän veneessä oli sellainen lasti aseita paikalla. Seiloria vähän jännitti, se vaikutti hermostuneelta vaikka alkoikin asiallisesti vastailla haastattelijan roolin ottaneen herran kysymyksiin. Itsekin huomasin yrittäväni näyttää mahdollisimman rennolta ja viattomalta. Se on kumma kuinka aina virkavallan paikallaolo saa jotenkin lihakset jännittymään eritavalla. Samalla olin kyllä myös riemuissani. Tilanne oli jännittävä ja janosin saada tietää mistä oli kyse. Miksi me kiinnostimme rannikkovartiostoa niinkin paljon, että saimme olla vierailun kohteina? Meillähän oli kyllä ihan puhtaat jauhot pussissa, että sinänsä meillä ei pitäisi olla syytä huoleen. Olimme kirjautuneet kuuliaisesti jokaiseen reittimme varrelle osuneeseen kohteeseen, tullattavia viinoja tai tupakkatuotteita ei ollut huolestuttavia määriä eikä käteistä rahaakaan tässä vaiheessa reissua ollut enää retosteltavaksi asti. ”Onko meillä aseita?” kysyi haastattelija muutaman small talk kysymyksen jälkeen. Ei onneksi ollut niitäkään. Passit ja veneen paperit kaivettiin esille ja kaksi virkailijaa jäi ulos kirjaamaan papereihin passiemme tietoja ja kaksi päätti lähteä veneen sisälle tutkimaan meininkiä. Sisälle lähtijät pyysivät Seilorin mukaan ja minä jäin tutkailemaan kokonaiskuvaa ulkoa.

Ulos kirjureiksi jääneet miehet eivät tainneet juuri osata englantia, sillä rattoisaa keskustelua heidän kanssaan ei syntynyt. Yrittivät he jotain tiedustella veneen papereihin liittyen, mutta en saanut mitään tolkkua aksentista ja päätin esittää itsekin kielitaidotonta. Niimpä vain hymyilimme toisillemme ja he jatkoivat kirjaamista ja minä sisällä etenevien tapahtumien seuraamista.

Haastattelija jatkoi kyselemistä ilmeisesti edelleen ja Seilori selosti veneen sisätiloja ja käyttötarkoituksia yksi kerrallaan. Samalla toinen, hiljaisempi ukko seisoi konepistooli kaulallaan ja vilkuili vessan ja keittön suuntiin. Tyyppi oli selkeästi varuillaan, kuin se olisi hetkenä minä hyvänsä joutumassa yllätetyksi ja keskelle hurjaa suomalaisveneen väijytystä. En tiedä tuleeko suomalainen rannikkovartiosto veneisiin aseiden kera, mutta jotain se tietysti kertoo paikallisesta tyylistä, jos virkamiesten on varauduttava moisilla varusteilla. Kun haastattelija paineli keulahyttiin ja Seilori seurasi perässä esittelemään hienoja puutöitä, joita oli valmisteltu peittämään kattoon ilmestynyttä ammottavaa reikää, valpastui hiljainen aseenkantaja välittömästi. Käsi asettui vyöllä odottavan pistoolin päälle ja välimatka Seiloriin tiivistyi todella nopeasti. Äijät muodostivat siellä ahtaassa veneessä ikäänkuin kerroshampurilaisen, rannikkovartiosto sämpylöinä ja Seilori pihvinä tiiviisti heidän välissään. Ihailin tehokasta työkaverin suojausta, ja mietin samalla mahtaako Seilori tulla kohta ammutuksi omassa veneessään. Onneksi valittuna oli edes käsiase, eikä se konepistooli. Jälkimmäisestä tulisi nimittäin kamalan rumaa jälkeä niin pienessä tilassa. Onneksi taustanvarmistaja otti pian pari peruutus askelta ja tilanne rentoutui.

Vieraat ihmettelivät siinä vielä hetken levällään olevia työkaluja ja penkoivat vähän sohvan sisältöä. Meinasin oikein riemastua, kun huomasin heidän lähenevän meidän lääkelaukkujemmaa. Sieltä sitä löytyisikin vekkuleita huumehia tutkittavaksi! Tulisi vihdoin käyttöä niille hartaasti hankituille ja tulostetuille resepteille, jotka olin kauniisti mapittanut muovitaskuun odottamaan juuri tällaista tilannetta. Olin harmissani, kun lääkelaukku ei herättänytkään lainkaan kiinnostusta, eikä resepti kirjan esittelylle ollut tarvetta. Ehkä vielä joku loppumatkan aikana kiinnostuu niistä ja kova työ ei ole mennyt ihan hukkaan. Ilmeisesti käynti veneessämme ei aiheuttanut muita toimenpiteitä ja protokolla vierailulle liittyi siihen, että olimme heille ”uusi” vene kyseisellä lahdella. Seilori raapusti allekirjoituksen johonkin lappuun, jossa selitettiin heidän tarkastaneen veneen. Lappua voisi sitten esittää viranomaisille, jos joku muu sattuisi tulemaan tarkastukselle.

Tämä oli toinen kerta koko matkalla, kun olimme minkäänlaisessa kontaktissa rannikkovartioston kanssa. Portugalista Espanjaan siirtyessämme rannikkovartiosto ajoi veneellä viereen ja vain tsekkasi ketä kyydissä on. Tuolloin kukaan ei edes noussut veneemme kyytiin. Tämä oli siis ensimmäinen oikea tarkastuskäynti ja sekin kovin pintapuolinen. Käytännössä olisimme voineet kuljettaa Suomesta Euroopan läpi, Atlantin yli ja aika pitkän matkaa täällä Karibiallakin, vaikka kidnapattua perijätärtä tai jätesäkkiin sullottua ruumista ilman, että kukaan olisi kiinnostunut asiasta. Ottaen huomioon, että resurssit tällaisiin tarkastuskäynteihin eivät varmasti riitä kaikkiin täällä pyöriviin veneisiin, saattaa moni toteuttaakin edellämainittuja skenaarioita jäämättä kiinni. On täällä sen verran erikoisia veneasumuksia ja -asukkeja tullut vastaan, että en kyllä varmaan uskaltaisi kaikkien veneisiin edes mennä tarkastukselle. Jos niissä ei välttämättä olekkaan vaaraa päästä hengestään välittömästi, niin esimerkiksi pelkkä naapuriveneestä tuleva homeen ja lian lemu saattaa aiheuttaa pitkällä tähtäimellä vaikka keuhkokuolion. Olisi siis lähes itsemurhaa painella sellaiseen hökkeliin sisälle.

Kysyin jälkikäteen Seilorilta mikä häntä oli hermostuttanut miesten hypättyä kyytiin. Olisi kuulemma ihan syytäkin olla hieman huolestunut, kun monta miestä aseiden kera kapuaa kyytiin. Tuopa ei ollut tullut lainkaan mieleen. Virkapukuihin sonnustautuneet sedäthän olisivat voineet olla vaikka merirosvoja valeasuissa! Oli se hyvä, että Seilori oli paikalla kun tämä tapahtui. Itse olisin varmaan kestinnyt sakkia tyytyväisenä ja vailla huolenhäivää koko iltapäivän. Merirosmot olisivat siinä istuneet ihmeissään meidän kabiinissa, kun joku suomineito pyörii keittössä ja huutelee että ” Bonjour, kahvia vai teetä?”