Onnellisten ja onnettomien loppujen Saint Martin

Meillä on ollut taas kaikenlaisia kuvioita ja säätöä meneillään. Laguuniin siirryttyämme huomasimme että pakoputki, se sama jota jo Martiniquella paikkailtiin, vuotaa jälleen. Tällä kertaa meillä oli onneksi nopeasti tiedossa kenelle veisimme sen paikattavaksi, sillä metallitöitä oli teetetty jo eräällä paikallisella yrittäjällä (varaputki tuuliperäsimeen oli valmistunut häneltä ripeästi). Muutaman kerran pakoputkea kuljeteltiin ees taas pajalle, veneelle ja takaisin pajalle, mutta homma hoitui lopulta alle viikossa. Samoihin aikoihin meille saapui tilaamamme isopurje Amerikasta. Itkuhan siinä ensin tuli, kun purjeessa näkyi ensimmäisenä kaksi reikää. Yhden kotijoukoille soitetun hermoromahduspuhelun ja purjeen myyjälle kohdistetun sähköpostinvaihdon jälkeen selvisi kuitenkin, että kyseessä on ainakin jossain määrin tarkoituksella tehdyt reiät. Rakoset oli nimittäin päätelty kyllä ihan näppärästi ja purjeen reunat poltettu kasaan rispaantumisen ehkäisemiseksi. Joku on ilmeisesti tuunannut reiviköysilleen paikat purjeeseen. Meille täysin ennen näkemätön ja myös turha lisäominaisuus ei onneksi estä purjehtimista ja purjeen pitäisi koloista huolimatta kestää tarkoituksessaan tämän reissun loppuun.

Näiden lisäksi moottorissa alkoi kuulua outo lisä ääni, joka lopulta paikallistettiin johonkin solenoidi nimiseen kappaleeseen ja uuden osan vaihtamalla ongelma ratkesi. Vielä tähän päivään asti meitä on myös hauskuuttanut puuttuvan etupurjeen episodi. Ranskasta kolmisen viikkoa sitten tilattu purje, jonka piti saapua viikossa, ei ole vieläkään lähtenyt matkaan. Purjemyyjä on ollut tavoitettavissa silloin tällöin, muutaman kerran puhelimitse ja harvoin sähköpostitse. Joka kerta hän naureskelee ja toteaa asian olevan hoidossa ihan juuri ja jotain pientä vain on vielä hoitamatta tai huomaamatta. Eräiden ”haluamme rahat takaisin” uhkailujen jälkeen purjeen lähtemiselle sovittiin ihan viimeinen deadline päivämäärä, jonka jälkeen kauppa perutaan mikäli purje ei ole matkalla. Emme ole edelleenkään saaneet postin seurantalinkkiä, jotta voisimme olla aivan varmoja tilanteesta ja Ranskalaisen myyjän sanan pitävyydestä, vaikka hän puhelimitse onkin meille ilmoittanut purjeen lähteneen kuljetukseen. Jos purje ei ehdi ajoissa tai saavu lainkaan, on meillä varasuunnitelmana suomesta isäni matkaan lähtevä Seilorin vanhempien veneestä lainattu purje. Tämänkin kanssa alkaa olla hieman hoppu, sillä purjepaketin pitäisi lähteä matkaan suomesta ihan muutamien päivien kuluessa, mikäli siihen vaihtoehtoon päädytään.

Epäonnisten tapahtumien myötä päätimme yhtenä iltana piristää itseämme ravintola illallisella. Laittauduimme hieman, puhtaat vaatteet niskaan ja hiukset hyvin. Sitten suoritettiin veneeltä lähtö rituaali eli lukittiin ovet, varmistettiin tarvittavien asioiden olevan mukana, veneen olevan kunnolla kiinni ja kattoluukut supussa jos alkaa sataa. Hypättiin dinghyyn ja käynnistettiin moottori. Unelmissamme ainakin. Moottori ei nimittäin lähtenyt käyntiin. Seilori riuhtoi sen kanssa hetken aikaa, mutta lopulta oli todettava, että ei se nyt vaan onnistu. Pimeässä oli turha ruveta enää samalle päivälle purkamaan moottorin rutjaketta, joten ei muutakun takaisin sisälle ja homma seis. Koska ruokakauppa reissukin oli suunniteltu vasta seuraavalle päivälle, ei veneellä ollut tarjolla kuin säilyketuotteita ja kuivakamaa. Niimpä ihana deitsi illallinen muuttui säilykelihapulliksi ja pussipastaksi. No, olipahan ainakin ruokaa.

Kaikilla ruokaa ei nimittäin ollut. Toisena päivänä (kun moottori oli saatu jo kuntoon) iltakävelylle suunnatessamme poikkesimme jäätelöillä Marigotin keskustassa. Paikalle osui myös mies, joka ei ollut ulkoisesti kovin hyväkuntoisen näköinen. Asunnottoman ja varattoman näköinen heppu pyysi rahaa ruokaan. Mies ei ollut vielä paljon yli neljänkymmenen, mutta elämä oli kohdellut häntä huonosti. Olisin halunnut kuulla hänen tarinansa, mutta tilanne ei ollut tälläkertaa sopiva siihen. Tunsin harmitusta hänen puolestaan. Kuinka erilaiset mahdollisuudet meillä olikaan käytettävissä ja kuinka ikävältä tuntui ajatella, että tuolla miehellä ei olisi paikkaa mihin mennä yöksi nukkumaan.

Vain muutaman askeleen päässä torilta, jossa aikaisempi kohtaaminen sattui, meitä odotti jo seuraava tapaus. Aloimme nousta ylöspäin kivisiä rappuja, jotka johtivat ylös mäelle ja kohti vanhaa sotalinnoitusta, Fort Louisia. Aikomuksena oli katsastaa maisemat linnoituksen huipulta auringon alkaessa laskea. Rappusissa törmäsimme naiseen ja noin kymmenvuotiaaseen poikaan. Pojalla oli sylissään kangaskassi ja kassin sisällä pieni musta koiranpentu, luultavasti vain noin kuukauden vanha sellainen. Poika näytti kovin onnelliselta ja oletimme heti, että kyseessä on hänen vastahankittu lemmikkinsä. Pyysimme saada hetken ihailla somaa otusta ja kysyimme kuuluiko se pojalle. Vastaus kuitenkin yllätti, sillä nainen kertoi heidän löytäneen koiran lähettyviltä yksinään. Kyseessä oli siis kulkukoira, jonka emoa ei ilmeisesti ollut paikalla näkynyt. Koira oli pienikokoinen ja ehkä hieman laiha, mutta kyllä sitä silti oli ruokittu. Ehkäpä emo oli vain ruuan haku reissulla. Kiviportaiden päässä oli tasanne, josta portaat jatkuiva ylöspäin. Tasanteen reunassa oli hiekkapohjainen onkalo, joka oli toiminut pienen rekun kotina. Nainen kertoi omistavansa jo ison koiran, eikä ilmeisesti siksi ollut halukas viemään koiraa kotiinsa. Niimpä hän tarjosi sitä meille, ”olisiko meillä tarvetta hyvälle koiralle?”Arvaatte varmaan, että molempien olisi tehnyt mieli sanoa että kyllä on, kun pieni pehmoinen söpöliini tapitti meitä siinä rappusilla orpona. Valitettavasti koirapassit ja rokotusohjelmat eivät nyt ehtisi ihan meidän aikatauluun, joten nainen ja poika jatkoivat matkaansa pennun kanssa aikomuksenaan viedä sen eläinlääkärille tai jonkinlaiseen eläinten turvakotiin.

Suloisia otuksia nähtiin lisää samalle illalle vielä aallonmurtajalla poik
etessamme, sillä siellä oli jokin paikallisten perheiden kokoontumisajo meneillään ja perheitä lapsineen ja koirineen viipotti menemään joka suunnasta. Oli aikuista koiraa ja pentukoiraa ja sitten oli valtava määrä taaperoita jotka ihmettelivät milloin mitäkin potkuhousuissaan. Moinen söpöyden määrä auringonlaskussa oli kerrassaan hurmaavaa ja tapahtumaa olisi voinut seurailla tuntitolkulla. Kuinka ristiriitaista, että samassa pienessä kaupungissa vain muutamien satojen metrien päässä toisistaan voi törmätä niin kovin yksinäisiin ja surullisiin kohtaloihin ja sitten taas ihastella uskomatonta perheidylliä. Totuushan ei toki ole ikinä niin mustavalkoista. Katujen mies on saattanut elää myös aivan hulppeaa ja huikean kokemusrikasta elämää ja orpo koiruus saattoi päätyä perheeseen, joka tuo sen pian ulkoilemaan tuolle auringonlaskujen aallonmurtajalle. Samaan aikaan perheidyllien takana voi olla piilossa tuskaa ja ahdistusta, joka paljastuu vasta suljettujen ovien takana. Monenlaisia tarinoita ja tunteita sitä voi kuitenkin napata matkaansa ihan vain poikkeamalla ulkona omasta pienestä vene maailmastaan.

Tämä kyseinen päivä piti vielä sisällään muutaman muunkin tunteita herättäneen tapauksen. Yksi niistä on Girberton surullinen kohtalo. Joitain viikkoja aikaisemmin satuimme paikalle tieliikenneonnetomuus tilanteeseen, jossa ilmeisesti kaksi mopoa/skootteria oli törmännyt toisiinsa. Paikalle oli jo kerääntynyt tuolloin iso joukko ihmisiä ja näimme kaukaa kuinka tiellä makaavaa ja sätkivää nuorta miestä yritettiin pitää paikoillaan ja auttaa. Hän yritti nousta pystyynkin jossain kohtaa, mutta sen jälkeen tilanne huononi ja hän ei enää juuri liikkunut. Ambulanssi saapui paikalle pian tämän jälkeen ja vei miehen pillit ujeltaen hoidettavaksi. Tilanne ei ollut sitten lopulta päättynyt hyvin, sillä kun nyt palailimme monenlaisia tunteita sisältäneeltä iltakävelyltämme kohti venettä, huomasimme onnettomuuspaikalla valtavan määrän kynttilöitä. Lähemmäs käveltyämme näimme myös maahan spraymaalilla kirjoitetun nimen ja sydämen. Girberto ei ollut selvinnyt kolarista.

Illan hatuksi luimme hurjia uutisia Golden Globe purjehduksen merihätään joutuneesta kilpailijasta, joka oli käytännössä joutunu hurrikaanin myrskylukemia puhaltaviin tuuliin Eteläisellä Atlantilla. Kilpailijan vene oli mennyt jo kertaalleen ympäri ja masto katkennut. Mies oli myös satuttanut selkänsä ja päänsä. Muistelin meidän Atlantilla kokemaamme kovinta tuulta ja lisäsin siihen vielä non 10 m/s. Keli jossa mies taisteli hengestään oli kamala ja kurkkua kuristi kun ajattelin faktoja, joita tilanteesta oli ilmoitettu. Ei näyttänyt hyvältä. Häneen ei myöskään oltu saatu yhteyttä hetkeen, eikä merellä olevia muita veneitä oltu tavoitettu mahdollista pelastusoperaatiota ajatellen. Menimme nukkumaan tuona iltana hämmentyneinä.

Myöhemmin onneksi luimme, että mies oli saatu pelastettua vuorokauden sisään Taiwanilaiseen kalastusalukseen. Huh.

Lopetellaan tämä päivitys vähän iloisempiin tunnelmiin, nimittäin vastoinkäymisistä huolimatta pääsimme lopulta vihdoin ulos Simspons bayn laguunista ja koepurjehdukselle kohti St. Bartsia! Jännitti aikalailla pysyykö uusi masto menossa mukana, mutta niin vaan se pysyi ja me purjehdittiin ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. St. Bartsilla vietämme ansaitun rantaloman, ennenkuin palaamme Saint Martinille vastaanottamaan isäni Cruellan miehistöön ja alamme tankata ruokatarpeita veneeseen Atlantin ylitystä varten. Sitä ennen kuitenkin tiedossa siis vielä kuulumisia St Bartsilta, joten ensi viikkoon!