Seilori ja mä

Kielin kanavaa oli odotettu kuin suurempaakin sankaria ja lopputulos oli minulle vähän lässähdys. Seilorille paikka olikin jo tuttu, hän oli kanavassa käynyt useasti ennenkin, ei tosin purjeveneellä. Kanavan suulta ajetaan sulkuun, johon kiinnitytään köysillä ja sitten odotellaan muutamankymmentä minuuttia ja ajetaan ulos sulusta. Siinä se, ei mitään dramaattista vedenpaisumusta ja pyörteitä joiden mukaan olisi vaara lähteä sinkoilemaan. Suurin draama sulussa syntyi siitä, kun fendarit eli veneen ulkopuolelle roikkumaan laitettavat turvatyynyt oli kiinnitetty meidän toimesta turhan korkealle ja se aiheutti kiinnitysreunaa lähestyttäessä pientä kontaktia laiturin ja veneen kyljen välillä. Cruellasta jäi kanavan ensimmäiseen sulkuun pieni punainen maalivana muistoksi.  Kokonaisuutena kanava oli visuaalisesti melko puuduttavaa katseltavaa, pelkkää ojanpiennarta ja pusikoita sen ympärillä. Gieselaun kanavan sululla vietimme ensimmäisen yön kanavassa ja se oli kyllä oikein nätti ja rauhalli

-Utön saarella tapasin ensimmäiset meduusat, ihmettelin onko Suomessa meduusoita. Kyllä on. Korvameduusa hengailee Itämeressä ja on ainoa Suomessa tavattava meduusa. Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa on tullut myös vastaan enenevässä määrin. Ihmiselle on kuitenkin vaaraton, joten nou hätä. -Suomessa ja ruotsissa hintataso on suht samanlainen, Tanskassa kalliimpaa, Saksassa halvempaa. -Itämerellä on "tuulivoima puistoja", tämä yllätti tietämättömän. Ei sinänsä tuulivoiman valjastaminen energiaksi, vaan se, että keskellä merta nököttää tuulimyllyjä isossa parvessa vettenpäällä. Ilmeisesti myllyt on kiinni pohjassa, eli ties kuinka syvällä (useimmiten kaikuluotain on näyttänyt syvyydeksi jotain 16-60m välillä). Itämeren keskisyvyys on googlen mukaan noin 54 metriä. Jokatapauksessa, hullultahan se näytti kun siellä keskellä ei mitään tönötti myllyjä tiuhassa. -Ruotsissa ja Saksassa nähty sotakalustoa. Sotalaivat ajelee rehvakkaasti kovalla vauhdilla ohi ja niitä on parempi väistää

Toinen viikko starttasi kauhunsekaisissa tunnelmissa. Ensimmäisen pahoivointi purjehduksen jäljiltä lähtö uuteen mahdollisesti samanlaiseen kokemukseen ei oikein houkuttanut. Onneksi seuraava kokemus oli leppoisampi kuin ensimmäinen ja pahoinvointi pysyi kokonaan poissa! Niin pysyi tosin tuulikin ja lopulta jouduimme moottoroimaan lähes koko 24 tuntia kestäneen matka Ankaruddenista Oskarshamniin. Yövahti oli ihan mukavaa touhua, kun pystyi seuraamaan tähtiä ja lopulta auringon nousua. En silti oikein vielä saa kiinni siitä, mikä tässä purjehduksessa ihmisiä niin kovasti viehättää. Satamassa meitä odotti huoltohommat. Piti tiskata ja siivoilla paattia purjehduksen jäljiltä, täyttää vesitankkeja, peseytyä itse ja pyykätä ensimmäistä kertaa matkan aikana pyykkejä. Pyykkäys operaatio kiristeli hieman hermoja. Ensimmäinen koneellinen oli lykätty käyntiin ja palailtiin sitä tyhjäämään, niin meille annettu pyykkituvan koodi ei enää toiminutkaan. Siellä vaatteet ja lakanat olivat vankeina sisä

Köydet irrotettiin suunnitelman mukaisesti sunnuntaina 31.7.2022. Kello näytti tuolloin 14.48 ja satamassa ei ollut onneksi mitään lähtösaattuetta, joten lähtö sujui rauhallisesti ja saatiin keskittyä omiin tunnelmiin. Tunnelmat tosin oli lähinnä sitä luokkaa, että täytyykö vielä käydä vessassa vai ei. Molemmilla oli mahassa jännityksen tunnelmaa. Eräs laiturissa ollut mies kyllä tervehti ja kysyi onko neitsytmatka kyseessä, oli huomannut että veneen nimi oli vaihtunut ja ilmeisesti seuraillut valmistelujamme pitkin kesää. Hymyilimme hänelle ja Seilori mumisi jotain vastaukseksi. Ei tehty tästä nyt sen suurempaa numeroa... Ensimmäiset päivät saaristossa olivat aurinkoisia ja tuuli leppoisaa, ei tuntunut siltä, että oltaisiin pidemmällä matkalla. Vähän kai toivottiin, että oltaisiin jo kauempana. Sitten yhtenä päivänä löydettiin itsemme Utön saarelta. Se on ilmeisesti eteläisin asuttu saari suomessa. Siinä goolge mapsia katsellessani sitten yhtäkkiä upposikin tajuntaan, että tästä kun l

Heinäkuu 2022 Lähtöpäivään ollessa jäljellä kaksi ja puoli viikkoa, iskee tyhjyys. Päässä ei tapahdu mitään, kaikki vain on ja silti mitään ei ole. Ei ole jäljellä materiaa, jolla määrittää itseään. Ei kotia, johon keskittää elinpiirinsä. Ei työpaikkaa, opiskelupaikkaa tai muuta varmaa suunnitelmaa mistään mitä tapahtuu kahden ja puolen viikon kuluttua. Ja se tuntuu tyhjyydeltä. Löydän itseni googlettamassa kysymyksen kuka minä olen? Yleensä googlaan seuraavia hoidettavia tehtäviä, tavoitteita tai haaveita. Mihin haluan mennä tai mitä haluan oppia. Nyt en tunnista henkilöä, jonka maallista tomumajaa kuskaan paikasta toiseen.   Tavallaan tyhjyys on vapauttavaa ja ihanaa, tämähän on mainio hetki tutustua itseensä uudelleen. Tutkia oikein ajan kanssa sitä tyyppiä, joka on luullut olevansa ja miettiä mitä sitä oikein on, kun kaikki ulkoiset tittelit, roolit, odotukset ja muu on jätetty pois. Toisaalta se myös hirvittää. Entä jos en pidäkään siitä mitä jää jäljelle?   ”Ihminen on uupune