Viimeinen teksti

Tämä teksti on viimeinen blogiteksti. Ainakin toistaiseksi. Eihän sitä koskaan tiedä, ehkä reissuraportit jatkuvat vielä joskus. Nyt on kuitenkin aika keskittyä välillä muihin asioihin.Tämän tekstin kanssa olen tuskaillut kaikista blogiteksteistä eniten. En siksi, että kirjoittaminen itsessään tuntuisi hankalalta, vaan siksi että en ole löytänyt tekstin punaista lankaa. Viimeinen teksti tuntuu erityisen tärkeältä ja olen pohtinut pääni puhki kuinka spektaakkelimaisesti voisin reissuraportoinnin lopettaa. Lopputuloksena on kuitenkin vain ajatuksenjuoksua ja täysin epämahtavaa jorinointia. Jos siis odotit vielä jotain suurta ja maailmaa mullistavaa näkökulmaa tai tapahtumia, joudun valitettavasti tuottamaan pettymyksen. Tämä teksti on tavallisuudessaan erittäin yllätyksetön ja koostuu lähinnä omasta reflektiostani liittyen tähän projektiin. Ihan pienenä extra mausteena saatan mainita jotain tulevista suunnitelmistamme, mutta nekin ovat vasta haaveiden tasolla.

Ryhdyin kirjoittamaan tämän blogin tekstejä pohdittuani pitkään ja hartaasti oman blogin perustamista. Jo vuosia sitten loin blogipohjan valmiiksi, mutta oikeaa aihetta sisällölle ei vielä silloin löytynyt. Kun lopulta teimme päätöksen tälle reissulle lähtemisestä, aloin taas uudelleen haaveilla blogista. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja ajattelin, että vaikka en ikinä uskaltaisi julkaista yhtäkään kirjoittamaani tekstiä blogissa, voisin ainakin kirjoittaa reissumuistelot itseäni varten. Ensimmäisen puolen vuoden ajalta, veneen ostosta lähtien, kirjoitinkin tekstejä kuukausittain, mutta jätin ne vielä julkaisematta. Kun lopulta uskalsin julkaista ensimmäisen kirjoittamani blogitekstin, se tuntui todella pelottavalta. Vaikka olin rajannut teksteistä pois paljon henkilökohtaisia tekijöitä, kuten nimemme, asuinpaikkamme ja esimerkiksi parisuhteemme (suurimmilta osin) tuntui omien ajatusten ja tuntemusten paljastaminen muille valtavan henkilökohtaiselta. En ole kovin nopeasti lämpeävää tyyppiä ja pidän mielelläni omat asiani itselläni, kunnes tunnen ympärilläni olevat ihmiset paremmin ja koen turvalliseksi olla oma itseni. Niimpä ajatus siitä, että tuntemattomat ihmiset, tai vielä pahempaa, tutut ihmiset lukevat tekstejäni oli suorastaan kauhistuttava. Halusin kuitenkin haastaa itseni. Reissumme olisi kaikin tavoin itsensä haastamista ja niin myös raportoinnin osalta. Aihe ja tapahtumat olisivat kuitenkin lähtökohtaisesti neutraaleja, ainoastaan näkökulma olisi omani. Tahdoin uskaltaa olla rehellinen ja aito ja sanoa sen mitä oikeasti ajattelen. Aina kun meinasin alkaa sensuroimaan tekstejä, jotta kukaan ei vaan pahoittaisi mieltään tai loukkaantuisi, muistutin itseäni siitä, että tämä on oma blogini ja voin kirjoittaa sinne mitä haluan. Useimmat tekstit kirjoitinkin itselleni.

Jälkeenpäin olen tyytyväinen, että pidin kirjaa tapahtumista ja ajatuksista säännöllisesti. Omat odotukset reissusta naurattavat jälkeenpäin. Purjehdus elämäntyylinä ei ollut ihan sillä tavalla rentouttavaa, kuin olin kuvitellut. Jotkin pienemmistä vastoinkäymisistä tuntuvat myös varsin pieniltä näin jälkeenpäin. Siinä hetkessä ne olivat kuitenkin vuoren kokoisia. Asioita on myös tapahtunut valtavan paljon ja jos niitä ei olisi kirjannut ylös, olisivat ne kadonneet jo monien muistojen sekaan. Tällä hetkellä  kysyttäessä mitä muistan viimeisestä vuodesta, on vastaus, että en oikein mitään. Yleinen olotila on hyvä, rauhallinen ja onnellinen. Pää on kuitenkin kaiken jäljiltä nyt aika tyhjä.

Normaalista arjesta meillä ei ole vielä tietoakaan, olemme vielä täysin muutosvaiheessa ja kasailemme uudenlaista elämää pikkuhiljaa kokoon. Majailemme jälleen muiden nurkissa, lainailemme muiden autoja ja järjestelemme työkuvioita. Töitä molemmilla on jo tiedossa, mikä tietysti on perusedellytys kaikelle muulle elämälle täällä ”maalla”. Elämä tulee nyt olemaan taas jonkin aikaa tällaista perinteisemmän mallin mukaan järjestettyä, sellaista mitä meiltä odotetaan. Luulen että voin kuitenkin puhua meidän molempien puolesta, kun sanon että se ei tunnu enää omalta. Onneksi meillä on haave, suunnitelma ja mahdollisuus päättää elämästämme itse. Suunnitelmat voivat toki ajan kuluessa muuttua, mutta tällä hetkellä lohtua tuo ajatus siitä, että tämä tilanne ei ole lopullinen. Kuluu ehkä muutamia vuosia, että saamme tilanteen taas siihen kuntoon että uusi, reissu olisi mahdollinen. Se on kuitenkin polku, jonka voimme halutessamme valita. Venettä ei olla ainakaan toistaiseksi myymässä, kuten jotkut ovat epäilleet ( tai jopa toivoneet). Mahdollisuudet reissaamiseen Itämerellä, Pohjanmerellä tai jopa Välimerellä ovat siis jatkossakin olemassa. Mahtaakohan seuraavilla reissuilla olla mukana myös pikku seiloreita?

  Kiitos kun olet reissannut mukanamme,

  Seilori ja Mä