Kikkeli kiikarissa ja HuiHai!

Olo oli suoraan sanottuna helpottunut, kun ensimmäinen uudella mastolla tehty merimatka päättyi. Noin viiden tunnin purjehdus Saint Martinilta St. Bartsin pääkaupunkiin Gustaviaan oli ollut alkumatkasta jännitystä ja loppumatkasta tyypillistä meripahoinvointia. Ankkurointi Gustavian edustalle tuntui kuitenkin juhlalliselta ja voitokkaalta. Viimeisten kuukausien selvitys- ja rakennus projektit vaativat kuitenkin veronsa ja molemmat oltiin melkoisen uupuneita ensimmäiset pari päivää. Käytiin kyllä lyhyesti kiertämässä Gustavian katuja, mutta suurimmaksi osaksi ajasta vain huilattiin veneessä, sillä pinna oli yllättävän kireällä joka asiassa.

Kun energia ja motivaatio muuhun touhuamiseen alkoi taas heräillä, käytiin uusilla silmillä ihmettelemässä Ruotsin vanhaa siirtomaata ja ruotsinkielisiä kadunnimiä kaukaisella Karibian saarella. Gustavia ja koko St. Barts on tunnettu luksus turismin lomakohteena, eli ei varsinaisesti meidän lompakolle suunnattu paikka. Katseleminen on onneksi ilmaista, niin kierrettiin sitten ihmettelemässä ökykauppojen tarjontaa ikkunoiden takaa. Kummallisia vaatteita sitä myydään ”luksus tuotteina”. Yhdessäkin kaupassa näkyi sellaisia mummukka vanttuita rekeillä, että suomalaisen eläkeläisen kaapista mahtaa löytyä tismalleen samanlaisia tilkuista ommeltuja pastellinvärisiä välikausitakkeja ja huomattavasti huokeampaan hintaan.

Gustavian kaduilla bongasin myös kauneimman koskaan näkemäni tuhkakupin, sellaisen laakean muurikkapannun näköisen, joka oli täytetty hienolla vaalealla hiekalla. Niin oli tyylikäs, että otin siitä valokuvan. Valokuvasin myös innokkaasti kadulle liiskaantunutta isoa torakkaa, koska se oli mielenkiintoisinta mitä Louis Vuittoneitten ja Bvalgarien varjoista löysin. Edellä mainittuihin kauppoihin emme uskaltaneet mennä edes sisälle, ettei vaan vahingossa tuhottaisi mitään kallista ja hienoa tarviketta. Käytiin kuitenkin ihan piruuttamme yhdessä ”ruokakaupassa” tarkistamassa tarjontaa. Ehkä varakkaat ihmiset eivät käy lainkaan ruokakaupoissa, sillä hyllyillä oli tarjolla lähinnä erikoisfiinejä superluomu herkkuja, joista ei kaikista ihan pystynyt edes sanomaan mitä ne olivat. Jonkinlaisia snäksejä kumminkin, hilloja ja pikkusuolaisia, ei niistä mitään prisman ruokakassia olisi saanut koottua. Hintoja ei vissiin ole tarvetta paljon katsella sen kaupan asiakkailla, kun ei niitä mistään löytynyt. Komeita viini- ja kuohuvapulloja löytyi ja jopa yksi meillekin tuttu tuote nimittäin jamon eli ilmakuivattu sianjalka. Kyllä vaan oli sekin hienoksi laitettu, kun sian sorkkakin oli valkaistu niin, että se kiilsi menemään. Ei tarttunut mitään mukaan siitä kaupasta.

Kun olimme jo melkein dinghy laiturin kohdalla palaamassa dinghylle, osui näköpiiriin vielä harvahampainen ja resuisesti pukeutunut erikoismies, joka istui pienessä puistikossa hummerin kanssa päiväkaljalla. Vautsi vau, siinäpä oli äijällä oikein luksusluokan eväät ja meininki! Luultavasti hummeri oli käyty metsästämässä myyntitarkoituksissa, mutta kyllä oli vekkulin näköinen tilanne tämä. Ei ollut kovin kiillotettu ulkomuoto herralla, mutta arvokkaampi lounas matkassa kuin monella muulla ohikulkijalla.

Halusimme nauttia viimeisen Karibian viikkomme kunniaksi rantalomasta, joten nostimme ankkurin ja siirryimme väljemmille vesille Gustavian tungoksesta eli suuntana oli Colombierin ranta. Näkymä rantaa lähestyttäessä oli kyllä huikea, juuri tätä me tultiin Karibialta etsimään! Vuoden matkan se näköjään vaati, että löytyi yhdeksi viikonlopuksi se paratiisi. Sanoisin silti, että oli kyllä sen kaiken arvoista. Eristyksissä sijaitsevalle rannalle pääsee vain veneellä tai kapeaa ja kivikkoista polkua todella jyrkän kukkulan reunaa pitkin. Biitsi on siis vapaana turistilaumoista ja kaupoista. Vaaleaa ja hienoa hiekkaa pitkän rannan mitalta ja hiekkadyynit taustalla. Vesi oli todella sinistä ja kirkasta. Kun saavuimme poijuun Colombierin edustalle, meidät toivotti tervetulleeksi pitkänhuiskeahäntäinen paratiisilintu. Aika kiva.

Colombierin ranta oli arkipäivinä rauhallisempi, mutta viikonloppua kohden väki alkoi lisääntyä ja toinen toistaan valtavammat alukset parkkeerasivat itsensä lähistölle. Eräskin suuremman veneen maihinnousuvene oli 55 jalkainen, eli siis melkein kaksi kertaa sen kokoinen kuin meidän vene. Ja se oli pelkkä maihinnousuvene! Laitteen kyydissä patsasteli reteä nuorimies lihaksineen ja kyydissä keulalla lekottelivat viehkeät leidiissit nauttimassa auringosta. Aikamoista elämää. Veneen vuokraamallakin maisemista oli mahdollista päästä nauttimaan, jos ei itse omistanut tarpeeksi komeaa menopeliä. Vain noin 5000 euron vuokrahintaan sai lunastettua itselleen tehokkaan näköisen moottorointialuksen puoleksi vuorokaudeksi. Mitä mahtoivatkaan kustantaa vaikkapa valtavat katamaraanit yön yli? Isolla porukalla ilmeisesti sekin oli toteutettavissa, muutamia bile porukoita saapui aina silloin tällöin pyörähtämään rannalla ja joku oli yönkin yli juhlahumussa. Melkoiselta apinalaumalta kyllä kuulostivat, kun niin kovin mekkalaa pitivät. Tunnelma oli kuitenkin hyvä, niin eipä siitä viitsinyt pahemmin häiriintyä.

Snorkkelointiakin harrastettiin kun siihen mahdollisuus kirkkaassa vedessä tarjoutui. Yhden reissun saldo oli muun muassa seuraavanlainen; kaksi frotee pyyhettä pohjassa noin kymmenen metrin syvyydessä, yksi kiiltävä keittiöveitsi samassa sijainnissa, yksi harmaa rausku ja kaksi kilpikonnaa, iso ja pieni. Melkoisen mielenkiintoinen reissu siis. Iso kilpikonna oli tähän asti näkemistämme merikilpikonnista suurin, sen kilven halkaisija oli varmaankin noin metrin luokkaa. Veneen pohjaa putsailivat isohkot Remorat eli Shark succerit. Ne kiinnittyvät päänsä laella olevilla imukupeilla isoihin merieläimiin (tai tässä tapauksessa meidän veneen pohjaan) ja syövät loisia ja muuta pientä möhnää. Ne olivat onneksi vaarattomia, joten ei tarvinnut pelätä henkensä edestä. Välillä kuitenkin meinasi paniikki iskeä, kun luuli nähneensä hain vilahtavan lähettyvillä, Remorat kun näyttävät vähän nopeasti katsonnuna harmaalta pienehköltä hailta. Yhdeltä uintireissulta kyllä tuli äkkilähtö veneeseen, kun Seilori huomasi kurkatessaan pinnan alle, että pohjan harjaus operaatio oli kutsunut paikalle pikkukalojen lisäksi myös Barracudan! Barracuda saattaa kuulemma purra ärsytettäessä, joten eikun salamana pois vedestä. Kannelle päästyämme tiedustelin Seilorilta mikä sittenmahtaa Barracudaa niin ärsyttää, ”ärsyyntyykö se musta?”. Saattaa kuulemma ärsyyntyä...

Maissa tavattiin ensimmäistä kertaa maakilpikonnia. Ruokalautasen kokoiset kilpparit olivat hauskoja otuksia, ihmettelivät meitä ja rohkeasti jopa lähestyivät. Muutamalla tuntui olevan uhmakin päällä, kun niin terhakkaasti tepastelivat kohti. Niiden vauhti ei päätä huimannut, mutta eivät ne ihan etanavauhtiakaan liikkuneet. Välillä kyllä kävi mielessä, että sieltä jyrkällä rinteellä kun sellainen kilpikonnanyytti kellahtaa kumoon ja valuu vauhti kiihtyen pitkin hiekkadyynejä kohti merta, ei taida pienillä kintuilla paljon olla mahdollisuuksia pelastautua.

Samaisilla hiekkadyyneillä seurattiin yhtenä päivänä myös toisenlaista erikoista tapahtumasarjaa, kun vesitaksi toi rannalle pariskunnan, joiden touhuja seurasikin pian venekunta jos toinenkin. Pariskunta oli nimittäin järjestänyt jonkinmoiset (luultavasti eroottista sisältöä tarjoilevan elinkeinonsa pitimiksi) alastonkuvaukset rannalle. Herra ja rouva kekkuloivat ensin puoliksi vaatetettuina vaalean varjon edessä ja kamerahenkilö liikehti ympärillä eri kuvakulmissa. Tämän huomatessamme kiinnostuimme, josko kyseessä olisi nyt joku rikas ja kuuluisa, jonka näkeminen olisi iltapäivälehti kamaa. Kaivettiin oikein kiikarit esille ja alettiin tiirailemaan, onko siellä Britney vai Kardashian. No mutta siellähän olikin sitten yllättäin kikkeli kiikarissa ! Välillä oli yläruumiin peittona joogaviitta ja välillä palmunlehti, mutta pääsääntöisesti pariskunta poseerasi joko yksin tai yhdessä ihan ilkosillaan. Ja kyllä siellä jaksettiinkin kuvata, nimittäin auringon laskiessa, kun palasimme iltakävelyltä, oli edelleen alaston palmunhalailu kohtaus menossa rannalla. Vesitaksikin oli jo palannut ilmeisesti sovitusti hakemaan asiakkaitaan. Se odotti kärsivällisesti kun viimeiset viuhahdukset ja rantavedessä ilakoinnit kuvattiin talteen. Vasta pimeyden alkaessa laskeutua, loppui ainakin kolmen tunnin mittainen kuvaus sessio ja pari puki vaatteet niskaansa.

Ile Fourchue nimisellä saarella poikkesimme vielä ennen paluumatkaa yhdeksi vuorokauseksi. Kaktuksia ja kuivaa heinää kasvava saari oli erikoinen, aavikkomainen kokemus. Upea se silti oli ilta-auringossa korkeuseroineen. Suojainen poukama tarjosi myös kirkasta turkoosia vettä snorklailuun. Pienten kirkkaiden tuntemattomaksi jääneiden kalojen lisäksi näimme barracudia (jotka aiheuttivat kyllä kylmiä väreitä tuimalla ilmeellään ja vänkyrän leukansa kanssa pohjalla vaaniessaan) pallokaloja ja upeita koralleja (ei tosin kovin värikkäitä mutta koralleja kuitenkin). Kallioden väliin jäävällä pienellä riutalla tapasimme myös ensimmäisen omassa elinympäristössään elävän hain. Hieno hetki tuntui sekunnin verran mahtavalta ja sen jälkeen paniikilta. Meidän molempien reaktio oli, että nyt on päästävä välittömästi pois tästä. Hai oli pienikokoinen, ilmeisesti nursery shark niminen harmiton yksilö, mutta aiheutti kyllä alkukantaisen reaktion hakeutua turvaan. Myöhemmin harmiteltiin, että olisihan sitä voinut pidempäänkin ihailla.

Illan tullen ankkurilahdella oli erityisen pimeää, kun vieressä olevat kalliot nousivat synkkinä ihan Cruellan vieressä. Taivaalla loimotti kyllä kirkkaita tähtiä ja muiden veneiden ankkurivalot tuikkivat niiden kanssa. Silti tunnelma oli jotenkin pelottavan aavemainen. Kallioihin heijastui aina välillä varjoja veneestämme ankkurivaloamme vasten ja välillä levenevät ja pitenevät varjot saivat kuvittelemaan kaikenlaisia kauhuja pään sisällä. Taustalla raakkui valittavalla äänellä lintu, joka kuulosti välillä pieneltä lapselta ja tai pulaan joutuneelta kililtä. Oman ankkurivalomme loisteessa pystyimme näkemään veneen perässä vedessä paljon pieniä planktoneita uivan sikinsokin. Mitähän petoja syvyyksissä mahtoikaan olla tietämättämme liikenteessä ?

Aamun valjetessa nostimme purjeet ja lähdimme palaamaan kohti Saint Martinia.
Tällä hetkellä ollaan taas tutussa Marigot Bayssa Saint Martinin edustalla ja odotellaan paikalle saapuvaksi ihan pian meidän kolmatta miehistön jäsentä. Sitten enää lastataan vene täyteen sapuskaa ja ensi viikolla toivottavasti päästään lähtemään Atlanttia kohti.