Onko purjehtimisessa mitään järkeä?

Meillä on taas masto! Oi riemua ja onnea. No, oikeasti olo ei ole kovin riemukas, vaikka ehkä pitäisi. Olihan se toki hieno hetki, kun masto vihdoin saatiin nostettua paikalleen ja se seisoi siinä ihan omillaan. Cruella näytti kummalliselta, kun oli jo ehtinyt tottumaan mastottomaan lookkiin. Vaikka uusi masto on komea ja kahden kuukauden mastottoman ajanjakson jälkeen sen saaminen paikoilleen on vähintäänkin erävoitto, on olo silti sekava. Yksi iso urakka on maalissa, mutta toinen puskee päälle samaan aikaa jo täysillä. Atlantin ylityksen aikataulu määräytyy siten, että sen on tapahduttava ennen kesäkuun hurrikaanikautta, mielellään jo ennen toukokuun puoliväliä. Niimpä se tarkoittaa meille enää muutamia viikkoja aikaa, ennenkuin pitäisi olla valmiina lähtöön hetkenä minä hyvänsä (eli silloin kun sää sallii ja ennenkuin se ei enää salli). Niimpä loputon asioiden selvittäminen ja järjestäminen ei suinkaan näytä olevan loppumassa, vaan se saa edelleen jatkua. Tämä siis jo hieman painaa, iloisesta masto uutisesta huolimatta. Tehtävä toisensa perään odottaa tekijäänsä, joten rannalla loikoilulle ei jää juuri aikaa. Tästä johtuen välillä jopa kismittää, kun kuulee ihailevia huokauksia siitä, kuinka ihanaa aikaa meillä Karibialla onkaan. On meillä monin tavoin ollut ihanaakin, yhdessä oloa, ulkoilmailua ja uusia kokemuksia. Samalla tämä reissu on ollut aivan suunnitteluvaiheesta alkaen jatkuvaa asioiden puskemista eteenpäin, järjestämistä ja toteuttamista Tässä kohtaa en ole ihan varma siitä, onko kaikki se työn ja epämukavuuden määrä, jota valmistelu ja jatkuva ylläpito on vaatinut, ollut sen kaiken arvoista. Luultavasti on, mutta aina ei tunnu siltä. Mikäli aikajanaa olisi käytettävissä enemmän, olisi tilanne eri. Tänne Saint Martinillehan voisi hyvin unohtua vaikka vuodeksi työstämään venettä rauhassa ja jatkaa sitten taas matkaa kun siltä tuntuu. Jos joku kysyisi nyt tekisinkö tämän reissun uudelleen, vastaisin ehdottomasti ehkä. Eihän tässä mitään järkeä ole, jos siitä lähdetään. Mutta ehkä juuri se onkin se juttu, miksi tässä on järkeä.

  

Viimeisen neljän viikon aikana telakalla ollessamme, olemme viettäneet vain kahdesta kolmeen päivää tehden jotain muuta, kuin veneen rakentelua. Se on ihan liian vähän rentoilua ja ihan liikaa kaiteiden maalaamista. Aika on kuitenkin pitänyt käyttää hyväksi, kun ollaan oltu laiturissa ja pystytty tekemään joitain töitä helpommin kuin ankkurissa. Ensi viikolla siirrymme takaisin ankkuriin, kunhan mastotaituri Patric ja hänen oikea kätensä, työmies Pascal, ovat tarkistaneet ja kiristäneet tarvittavat vantit ja systeemit. Tarkoituksena olisi hankkia heille kiitokseksi kuohuvaa, mutta parempi vain tyrkätä se lähtiessä kouraan ja poistua pikaisesti. Sen verran on Patric kiivasluontoinen tapaus, että en halua jäädä kilistelemään ja katsomaan millaiseksi hän muuttuu muutaman lasillisen seurauksena.

Sitten jäädäänkin vielä Simpsons Bayn laguuniin odottelemaan purjeita, joista tiettävästi toinen on jo matkalla ja toinen ainakin lähes lähtökuopissa. Toivoa sopii, että purjeet saapuvat ajoissa ja sopivat ilman suurempia muutoksia paikalleen. Purjeet on tilattu tänne telakalle, joten siksi jäämme vielä kärkkymään lähistölle ja toteuttamaan jäljellä olevien tehtävien listaa. Se onkin pitkä lista se. Masto- ja purje tilanteeseen liittyen hankittavana/ asennettavana on vielä ainakin reiviköydet, isopurjeen jalukset, puomin alasvedin, irrotettava keulastaagi, genuan jalukset, lippunaru, lazy jack, barduunat ja köysilukot. Näiden lisäksi ennen Atlanttia olisi hoidettava säilykkeiden inventaario, yksien pelastusliviien ja varapanoksen tilaus, Iridium go liittymän päälle kytkeminen, kattoon tehdyn reiän paikkaus ja valaisimen asennus, moottorin huolto, pohjan pesu, ruorin lakkaus, kolmitieventtiilin asennus vessaan, makkarin ikkunan tiivistys, diesel ja vesitankkaus, grab bagien täydennys, ja ruokakauppa käynnit näin muutaman mainitakseni.

Atlantin ylitys näin pian edellisen jälkeen tuntuu tulevan liian nopeasti. Pää ja kroppa eivät ole vielä unohtaneet ylityksen epämukavuutta ja mielessä on pyörinyt useasti, että en ehkä haluaisi enää lähteä uudelleen. Myöskään uutta mastoa ja purjeita ei olla ehditty sisäänajaa, mikä aiheuttaa oman jännityksensä tulevalle matkalle. Veneen telakointi Karibialle olisi kuitenkin taloudellisesti kannattamatonta niin pitkäksi ajaksi, kuin sen joutuisimme tekemään. Niimpä on luotettava siihen, että homma sujuu ja kaikki menee hyvin. Omaa mukavuuttamme päätimme parantaa lisäämällä unen määrää ylityksellä. Se tapahtuu ottamalla mukaan yhden miehistön jäsenen lisää. Kaikkien näiden ”purjehdusmyönteisten” ajatusten ja tapahtumien jakamisen jälkeen voi miettiä, että onko lisämiehistöksi lähtevän oltava täysi masokisti vai vain seikkalunhaluinen suostuessaan moiseen koettelemukseen. Ehkä saamme tähän vastauksen, kun ylitys on ohi. Nyt kuitenkin odotamme innolla isääni liittyväksi Cruellan miehistöön muutamien viikkojen kuluttua.

Valtavasta töiden määrästä huolimatta jotain on saatu myös aikaiseksi ja esimerkiksi Seilorin suoristama ja hioma kaide sai uuden elämän kun siihen lätkittiin tuore maali pintaan. Nyt valkoinen kaide loistaa kilpaa auringon kanssa niin siistinä, että siinä silmä lepää. Mastotyömaata nopeutti myös huomattavasti Seilorin itse tekemät työvaiheet veneen kannella ja muun muassa ankkuriboksi on tällä hetkellä ruostevapaa ja uudessa tällingissä maalia ja mattoa myöden. Arkea työmaalla on helpottanut mahdollisuus päästä työpäivien päätteeksi ihan oikeaan suihkuun muutamia kertoja viikossa sekä kellontarkasti toimiva catering palvelu Cruellan työmaaruokalassa eli sapuskat made by me. Kerran viikossa olen porhaltanut muutaman kilsan matkan kauppaan ja takaisin ja kärrännyt hartiavoimin eväät tulevalle viikolle. Kuluneella viikolla piti käydä kahdessakin eri kaupassa, kun ensimmäisessä oli hyllyt tyhjinä monista tuotteista viikonlopun jäljiltä.

Kauppamatkalla meinasin saada yhden vihreän liskonkin niskaan, kun se roikkui jossain lippusiimassa yläilmoissa ja mätkähti yhtäkkiä varoittamatta maahan parin metrin päähän. Se näytti aivan yhtä yllättyneeltä kuin minäkin siinä toljottaessaan. Liskoja voi tulla siis vastaan ihan mistä suunnasta tahansa. Yhtenä päivänä Seilori kyyditsi minut dinghyllä lähemmäs pyykkitupaa (satunnaiset pyykkihuoltopäivät ovat mahdollistaneet tunnin omaa aikaa ilmastoidussa tilassa pesukoneiden meteliä kuunnellen. Ihanaa!) ja kävellessäni urheilukentän läpi laskin karkuun vipeltäviä hirmuliskoja ainakin viisi. Puhumattakaan siitä yhdestä kaverista, joka tässä taannoin kiipesi ihan dinghyn kyytiin asti uimareissullaan. Muutamasta kymmenestä sentistä metrin pituisiin liskoihin voi onneksi suhtautua melko rauhallisesti, iguaanit tai leguaanit (ilmeisesti sama asia) ovat vaarattomia ja kasvissyöjiä. Taudinkantajia kylläkin, että parempi olla silittelemättä. Ihan komean näköisiä ovat kuitenkin, värejä on kaikenlaisia ja toisilla on kaulassa erikoisia helttoja ja piikkejä. Kynnet niillä on kaikilla valtavat.

Täällä koitamme siis väistellä liskoja ja olla saamatta dengue kuumetta hyttysistä viimeisten viikkojen aikana. Pitäkää peukkuja, että purjeet ehtivät ajoissa perille!