Herra ja Rouva Seilori

20.7 klo 21.00 kiinnitimme köydet samassa satamassa, josta vain hieman vajaa vuosi sitten lähdimme kohti tuntematonta. Matkaa oli tuolloin takana 354 vuorokautta ja merimaileja oli kertynyt Suomi-Karibia-Suomi välillä yhteensä 11 941. Aurinkoisessa kesäillassa mielemme olivat täynnä haikeutta, helpotusta ja jännitystä. Haikeutta siksi, että arki jota olimme tottuneet elämään tulisi nyt muuttumaan täysin. Helpotusta siksi, että suuri ja raskaskin urakka sekä tavoite oli saavutettu ja viety toivotulla tavalla maaliin. Ja jännitystä siksi, että meillä oli salaisuus, joka tulisi pian päivänvaloon.

Olimme pitäneet Suomeen saapumisemme salassa lähipiiriltämme parhaamme mukaan, sillä halusimme saapua rauhassa ilman ylimääräistä hässäkkää. Halusimme kerätä ensin omat ajatuksemme ja tunnustella rauhassa uutta alkavaa elämänvaihetta. Näin onneksi saimme myös tehdä ja järjestelimme asioita veneellä, pakkasimme, kävimme muutamissa työhaastatteluissa ja hoidimme muita käytännön asioita parin päivän ajan ennenkuin lopulta tapasimme perheitämme ja ystäviämme. Yllättyneitä ilmeitä riittikin sitten oikein reilusti, kun paljastimme salaisuutemme. Meistä oli tullut Herra ja Rouva Seilori.

Jos palataan hieman ajassa taaksepäin, tarkemmin Teneriffalle, kun valmistauduimme ensimmäiseen Atlantin ylitykseen. Silloin elettiin viime vuoden marraskuuta ja me teimme päätöksen naimisiin menosta tulevana kesänä. Silloin päätimme myös pitää päätöksen vain omana tietonamme ja pohdiskella sitä rauhassa, nauttia yhteisesestä salaisuudestamme.

Aika kului ja reissu vei meitä mukanaan ja kun kesäkuu koitti, lensin Pariisiin mää-matkalleni. Yhtenä päivänä soittelimme Seilorin kanssa. Hän valmistautui tuolloin merimatkaan Azoreilta Ranskaan. Yhteiset kokemukset olivat tehneet meistä entistä varmempia päätöksestämme ja etäisyys taisi antaa viimeisen silauksen tarinaan. Niimpä puhelumme loppua kohden kirjasimme tietojamme esteellisyyden selvittämistä varten vaadittavaan dokumenttiin ja siinä nuhjuisella hostellin sohvalla istuessani vuodatin onnen kyyneleitä, kun painoin lomakkeen ”lähetä” nappia.

Euroopan läpi matkatessamme kuljeskelimme käsi kädessä kohdalle osuvissa kaupungeissa ja tiirailimme satunnaisesti näyteikkunoista sormuksia. Ostetaan jos sattuu sopivat kohdalle, mutta ei väkisin, ajattelimme. Sopivat löytyivätkin sitten aivan sattumalta Suomesta saapumistamme seuraavana päivänä.

Meidät vihittiin maistraatissa vain todistajien läsnäollessa ja se tuntui meistä juuri oikealta. Emme halua juhlia, emme hössötystä tai stressiä, emme suurta showta. Halusimme vain toisemme, sellaisina kuin olemme.

Näinpä olen loputtoman onnellinen saadessani nyt kertoa, että elämämme seikkailusta tuli siis myös meidän häämatkamme ja saan nyt kutsua Seiloria aviomiehekseni. Tämä taitaa olla nyt se tarinan onnellinen loppu? Vaikka purjehdusmatkamme onkin nyt tältä erää tullut päätökseensä, ei koko tarina lopu vielä tähän. Pysykää siis mukana vielä ensi maanantaina!