Seilori ja mä

Valtameren ylitys numero kaksi on alkamassa juuri nyt. Tunnelma on samaan aikaan innostunut, jännittynyt ja kauhistunut. Ylitys takaisin Eurooppaan merkitsee Karibian aikamme päättymistä (ainakin hetkeksi, tuskin iäksi), joka on tietysti omalla tavallaan haikeaa. Täällä kuitenkin kesä ja hurrikaanikausi lähestyvät, joten lämpötila ja ilmankosteus alkaa olla vähän liian rajua pohjolan kasvatille. Niimpä Euroopan kesä ja hieman inhimillisempi lämpötila kutsuu meitä jo ilolla luokseen. Aikansa kutakin. Matkaamme kohti Eurooppaa kolmen hengen miehistöllä, eli Seilori, isäni ja minä. Pohdiskelimme joitain päiviä sitten Seilorin kanssa, että olemme tässä varmaan viemässä isääni elämänsä merihätään. Saa nähdä mitä mieltä tästä ollaan muutamien viikkojen kuluttua. Toistaiseksi kaikki on kuitenkin sujunut suunnitellusti ja valmistelut ovat edenneet mallikkaasti, eikä viime hetken ongelmia ole (ainakaan vielä) ilmaantunut. Lyhyenä koontina Karibian ajasta pieni kertaus, ttapahtumat ovat edenne

Olo oli suoraan sanottuna helpottunut, kun ensimmäinen uudella mastolla tehty merimatka päättyi. Noin viiden tunnin purjehdus Saint Martinilta St. Bartsin pääkaupunkiin Gustaviaan oli ollut alkumatkasta jännitystä ja loppumatkasta tyypillistä meripahoinvointia. Ankkurointi Gustavian edustalle tuntui kuitenkin juhlalliselta ja voitokkaalta. Viimeisten kuukausien selvitys- ja rakennus projektit vaativat kuitenkin veronsa ja molemmat oltiin melkoisen uupuneita ensimmäiset pari päivää. Käytiin kyllä lyhyesti kiertämässä Gustavian katuja, mutta suurimmaksi osaksi ajasta vain huilattiin veneessä, sillä pinna oli yllättävän kireällä joka asiassa. Kun energia ja motivaatio muuhun touhuamiseen alkoi taas heräillä, käytiin uusilla silmillä ihmettelemässä Ruotsin vanhaa siirtomaata ja ruotsinkielisiä kadunnimiä kaukaisella Karibian saarella. Gustavia ja koko St. Barts on tunnettu luksus turismin lomakohteena, eli ei varsinaisesti meidän lompakolle suunnattu paikka. Katseleminen on onneksi ilmais

Meillä on ollut taas kaikenlaisia kuvioita ja säätöä meneillään. Laguuniin siirryttyämme huomasimme että pakoputki, se sama jota jo Martiniquella paikkailtiin, vuotaa jälleen. Tällä kertaa meillä oli onneksi nopeasti tiedossa kenelle veisimme sen paikattavaksi, sillä metallitöitä oli teetetty jo eräällä paikallisella yrittäjällä (varaputki tuuliperäsimeen oli valmistunut häneltä ripeästi). Muutaman kerran pakoputkea kuljeteltiin ees taas pajalle, veneelle ja takaisin pajalle, mutta homma hoitui lopulta alle viikossa. Samoihin aikoihin meille saapui tilaamamme isopurje Amerikasta. Itkuhan siinä ensin tuli, kun purjeessa näkyi ensimmäisenä kaksi reikää. Yhden kotijoukoille soitetun hermoromahduspuhelun ja purjeen myyjälle kohdistetun sähköpostinvaihdon jälkeen selvisi kuitenkin, että kyseessä on ainakin jossain määrin tarkoituksella tehdyt reiät. Rakoset oli nimittäin päätelty kyllä ihan näppärästi ja purjeen reunat poltettu kasaan rispaantumisen ehkäisemiseksi. Joku on ilmeisesti tuunan

Joku koputti oveen. Eikun eihän meillä ole ovea. No joku koputti veneen kylkeen. Muutama reipas jyskytys sai Seilorin pomppaamaan sohvalta kuin vieteriukon, kun se pingautetaan vapauteen. Kampesin itseäni vielä istuma asentoon omalta sohvan puolikkaaltani, kun Seilori oli jo singonnut itsensä kannelle. Tuommoinen koputus ei ollut sellainen perinteinen ” täältä tullaan vienosti kylään ja vähän haluttaisiin jutella mukavia” koputus, joita aina silloin tällöin joku tuttu tai muutoin vaan ohikulkeva kanssaveneilijä ilmaantuu koputtelemaan. Tämä oli sellainen käskevä, enemmänkin ”nyt on kusi sukassa ja pelikaani turbiinissa” tyylinen, reipas ja huomiota vaativa jyske. Niimpä se sai meihinkin liikettä melkoisen vikkelään. Mietin jo pääni sisällä, että nyt ollaan ajauduttu varmaan naapurin kylkeen tai vähintäänkin kovaa vauhtia matkalla turmioon. Kirosin ulkona jo toista päivää pauhaavaa tuulta, yöksi oli vielä tulossa ukkostakin. Samalla ulkoa kuului selkeällä äänellä ”Coast Guard”. ”Täällä

Meillä on taas masto! Oi riemua ja onnea. No, oikeasti olo ei ole kovin riemukas, vaikka ehkä pitäisi. Olihan se toki hieno hetki, kun masto vihdoin saatiin nostettua paikalleen ja se seisoi siinä ihan omillaan. Cruella näytti kummalliselta, kun oli jo ehtinyt tottumaan mastottomaan lookkiin. Vaikka uusi masto on komea ja kahden kuukauden mastottoman ajanjakson jälkeen sen saaminen paikoilleen on vähintäänkin erävoitto, on olo silti sekava. Yksi iso urakka on maalissa, mutta toinen puskee päälle samaan aikaa jo täysillä. Atlantin ylityksen aikataulu määräytyy siten, että sen on tapahduttava ennen kesäkuun hurrikaanikautta, mielellään jo ennen toukokuun puoliväliä. Niimpä se tarkoittaa meille enää muutamia viikkoja aikaa, ennenkuin pitäisi olla valmiina lähtöön hetkenä minä hyvänsä (eli silloin kun sää sallii ja ennenkuin se ei enää salli). Niimpä loputon asioiden selvittäminen ja järjestäminen ei suinkaan näytä olevan loppumassa, vaan se saa edelleen jatkua. Tämä siis jo hieman painaa,