Kuka minä olen?

Heinäkuu 2022

Lähtöpäivään ollessa jäljellä kaksi ja puoli viikkoa, iskee tyhjyys. Päässä ei tapahdu mitään, kaikki vain on ja silti mitään ei ole. Ei ole jäljellä materiaa, jolla määrittää itseään. Ei kotia, johon keskittää elinpiirinsä. Ei työpaikkaa, opiskelupaikkaa tai muuta varmaa suunnitelmaa mistään mitä tapahtuu kahden ja puolen viikon kuluttua. Ja se tuntuu tyhjyydeltä. Löydän itseni googlettamassa kysymyksen kuka minä olen? Yleensä googlaan seuraavia hoidettavia tehtäviä, tavoitteita tai haaveita. Mihin haluan mennä tai mitä haluan oppia. Nyt en tunnista henkilöä, jonka maallista tomumajaa kuskaan paikasta toiseen.

 Tavallaan tyhjyys on vapauttavaa ja ihanaa, tämähän on mainio hetki tutustua itseensä uudelleen. Tutkia oikein ajan kanssa sitä tyyppiä, joka on luullut olevansa ja miettiä mitä sitä oikein on, kun kaikki ulkoiset tittelit, roolit, odotukset ja muu on jätetty pois. Toisaalta se myös hirvittää. Entä jos en pidäkään siitä mitä jää jäljelle?

 ”Ihminen on uupuneimmillaan suuren elämänmuutoksen edessä”minulle kerrotaan. Ehkä tyhjyys ja itsensä kadottaminen liittyy myös tähän. Viimeiset kuukaudet ovat olleet kovin kiireisiä ja täynnä velvollisuuksien toteuttamista. Loppukiri tuntuu entistä kaoottisemmalta, kun haluaa nähdä kaikki tärkeät ihmiset, mutta sisällään tietää, että nyt ei enää jaksaisi. Ehkä uuden minän tutkiminen alkaa siitä, että lähtöpäivän koittaessa keskityn rauhoittumiseen ja omaan aikaan. Ne ovat sellaista luksusta, josta on voinut vain haaveilla viimeisen puolen vuoden aikana. Helppoa se ei varmasti tule silti olemaan, suorituskeskeinen maailma ei katso hyvällä pysähtymistä. Mutta luulen, että vain pysähtymällä voi löytää vastauksen siihen, kuka minä oikeasti olen. 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Viimeinen teksti

Kuva
Tämä teksti on viimeinen blogiteksti. Ainakin toistaiseksi. Eihän sitä koskaan tiedä, ehkä reissuraportit jatkuvat vielä joskus. Nyt on kuitenkin aika keskittyä välillä muihin asioihin.Tämän tekstin kanssa olen tuskaillut kaikista blogiteksteistä eniten. En siksi, että kirjoittaminen itsessään tuntuisi hankalalta, vaan siksi että en ole löytänyt tekstin punaista lankaa. Viimeinen teksti tuntuu erityisen tärkeältä ja olen pohtinut pääni puhki kuinka spektaakkelimaisesti voisin reissuraportoinnin lopettaa. Lopputuloksena on kuitenkin vain ajatuksenjuoksua ja täysin epämahtavaa jorinointia. Jos siis odotit vielä jotain suurta ja maailmaa mullistavaa näkökulmaa tai tapahtumia, joudun valitettavasti tuottamaan pettymyksen. Tämä teksti on tavallisuudessaan erittäin yllätyksetön ja koostuu lähinnä omasta reflektiostani liittyen tähän projektiin. Ihan pienenä extra mausteena saatan mainita jotain tulevista suunnitelmistamme, mutta nekin ovat vasta haaveiden tasolla. Ryhdyin kirjoittamaan tämä...
Lue lisää

Merivettä moottorissa ja mustekalan mahti

Kuva
Heti maanantaina alkoi tulla vastaan viitteitä siitä, että alkava viikko tulisi olemaan haasteellinen. Veneellä olo ahdisti, halusin pois pienestä tilasta ja oikeastaan koko elämästäni hetkeksi. Mikään ei tuntunut miltään, ei ollut selkeää tavoitetta ja asiat olivat päässäni sekaisin ja sikinsokin. Vatsan pohjassa tuntui ikävä paine, jonka tiesin johtuvan epämukavasta ja stressaavasta tilanteesta. Olimme olleet paikoillamme liian pitkään ja paikassa jossa emme olisi enää halunneet olla. Veneessä oli riittänyt asennettavaa, siivottavaa ja touhuttavaa jokaiselle viikon päivälle ja molemmat aloimme olla jo kypsiä veneessä kököttämiseen. Seilori oli jo ostanut ja asentanut meille uudet aurinkopaneelit rikki menneen tilalle, värkkäillyt makuuhuoneen kattoluukkuun uuden ilmanvaihtoventtiilin ja järjestänyt tuuliperäsimen rikkoutuneen osan huoltoon. Viimeisimpänä olimme tyhjänneet siivouskomeron ja varaston aikomuksenamme vain järjestää ne uudelleen. Ikäväksemme löysimme moottorin pakoputkest...
Lue lisää

Paskalla aallonharjalla ja muita sankaritarinoita Atlantilta

Kuva
Kirjoitan tätä päivitystä St.Lucialla, Rodney Bayn lahdelle ankkuroituneena. Olemme siis päässeet perille Karibialle, ylittäneet Atlantin ja toteuttaneet erään reissumme suurimmista tavoitteista ja merkkihetkistä. Kummallista kyllä, Atlantin ylitys ei tunnu enää yhtään niin suurelta ja mahtavalta uroteolta, kuin miltä se ennen ylitystä tuntui. Ehkä siksi, että monet muutkin reissupurjehtijat, joiden matkaa seuraamme somessa, ovat suoriutuneet kyseisestä urakasta ja tapahtuma näyttäytyy meille siksi nyt kovin yleisenä ja normaalina touhuna. Ehkä pää ei ole vielä käsittänyt tapahtunutta tai kenties aika kultaa jo muistoja ja silottelee kokemusta kevyemmäksi. Olemme saaneet paljon mukavia viestejä ja onnitteluita ihmisiltä, jotka ovat eläneet mukana matkassamme ylityksen ajan. Tuntuu silti liioittelulta tehdä tästä isoa numeroa. Sen sijaan ylityksen aikaisten tapahtumien, ajatusten ja tunteiden jakaminen tuntuu järkevältä. Kaikkia tuntuu kiinnostavan, mitä siellä merellä sitten oikein tap...
Lue lisää