Merirosvo myrskyssä ja sotilassaattueessa Itämerellä

Saksan Cuxhavenissa pideltiin sadetta muutama päivä ja tutustuttiin mukavaan perheeseen, joka oli lähdössä muutamaksi vuodeksi pienten lastensa kanssa tutkimaan Välimerta purjeveneellä. Tässä kohtaa omaa reissua tuntuu kummalliselta, mutta toisaalta myös lohduttavalta tietää, että vaikka meidän reissua on tältä erää enää vähän jäljellä, on toisilla vielä kaikki edessä. Muiden reissusuunnitelmien kuuleminen motivoi myös haaveilemaan tulevista matkoista, joille ainakin tällä hetkellä vielä toivomme tulevaisuudessa päätyvämme.

Kielin kanavan läpi pääsimme kivuttomasti ja nopeasti, ensimmäiseen sulkuun ajoimme suoraan sisään ja ihan vanhoina konkareina hoidimme kiinnittymisen ja irtaantumisen sen sisällä. Mietimme jopa ääneen, että onpa hullua, että vasta hetki sitten ( vähän vajaa vuosi välissä) olimme tässä samaisessa sulussa kauhusta kankeina kohtaamassa Pohjanmerta ja sen vuorovesi vaihteluita ensimmäistä kertaa. Ei sulkutyöskentely edelleenkään täysin aivot narikkaan hommaa ole, toisessa päässä kanavaa jännitettiin kyllä edelleen lähes yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla. Puuskatuuli ja iso rahtilaiva vieressä toivat kyllä kauhuelementtejä siihenkin tapahtumaan ihan riittävästi. Onneksi olimme nukkuneet yömme näiden sulkujen välissä hyvin (kauniissa Gieselaun sulussa, jossa pysähdyimme myös viime kerralla kanavassa ollessamme), niin hermoja riitti ja miehistön sopu säilyi.

Kun pyyhkäisimme hikipisarat otsaltamme ja kaahasimme ulos kanavasta Itämerelle, tajusimme myös miksi kanava oli ollut sen päivän niin kovin hiljainen, vain muutamia veneitä oli tullut meitä vastaan. Kanavan ulkopuolella oli meneillään sen päiväinen myräkkä, että meinasi itku päästä. Hollannin suunnalta meitä saavuttanut myrsky oli siellä suunnalla olevan tutun veneen some päivityksen perusteella puhaltanut jopa 40m/s ja tuhonnut veneiden laitteistoa surutta. Nyt myrskyn jo hieman rauhoittunut muoto oli saavuttanut Saksan ja pyöritti valtavaa aallokkoa ja tuulenpuuskia Kielin edustalla. Tummat myrskypilvet lähestyivät todella nopeasti ja suunnitelmana oli koittaa päästä läheisen sataman turvaan välittömästi. Keli oli kuitenkin sen verran vekkuli, että satamaan meno ei ollutkaan enää mahdollista. Tai ainakaan se ei olisi ollut turvallista, luultavimmin olisimme osuneet muihin veneisiin. Muut veneet osuivat myös jo toisiinsa, sillä kauempaa tarkasteltuna mastojen heiluminen ja veneiden pomppiminen laitureissa näytti lähinnä nopealta tavalta päästä veneestään eroon lopullisesti. Niimpä päätimme ajaa läheiseen poukamaan, ja koittaa ankkurointia siellä. Ankkurin jos saisi pitämään, ei ainakaan olisi suurta riskiä teloa itseään tai muita mihinkään ympärillä olevaan. Ankkuripaikan vieressä oli erikoinen betoniseinämä, jokin vanha teollisuuslaituri tai muu sellainen. Korkeat betoniseinät oli vuorattu kumisilla pehmikkeillä ja joitain veneitä näkyi kiinnittyneenä seinään. Tässä olisi meidän mahdollisuutemme! Suojaisampaa kohtaa saisis etsiä, seinässä kiinni olevat veneet oliva lähes liikkumattomina vaikka kaikkialla ympärillä pauhasi kunnon mellakka ja vaahtopäät. Lähdimme lähestymään keula edellä seinämää ja teimme lennosta suunnitelman, jossa koitan lassota keulaköyden johonkin ja Seilori hoitelee ohjauksen ja takaköyden. Betoniseinän lähestyessä huomasin pian, että vene jäi liian kauaksi seinästä, enkä ylettänyt tarttumaan mihinkään. Sen sijaan pullea kylkemme ja perä alkoi olla pelottavankin lähellä murskaantumista ja kauhuissani aloin kuulostella ääntä tulevasta katastrofista.

Seilori oli kuitenkin ennättänyt työntää perää sen verran, että pientä naarmua lukuunottamatta selvisimme säikähdyksellä. Lähdimme siis kunniakierrokselle ja kokeilimme samaa temppua uudestaan. Jännitti niin pirusti, kun seisoin jalat vapisten keulassa ja mietin, että tämän täytyisi nyt onnistua. Onneksi seinä oli tuulen yläpuolella, joten tuuli painoi meitä pois seinästä eikä vauhdilla sitä päin. Tällä kertaa saimme seinästä kiinni ja onnistuimme kiinnittämään köydet molemmista päistä venettä. Uskomaton homma. 

Seilori kävi myöhemmin tiedustelemassa eräältä merirosvolippua liputtavalta ja graffitein koristellulta purjeveneeltä, että sopiikohan tässä olla yhden yön ajan myrskyä suojassa. Punkkarin näköinen noin nelissäkymmenissä oleva mies kertoi alueen olevan yksityinen, mutta majailleensa siinä jo kolmatta kuukautta. Tuskin yksi yö siis ketään häiritsisi. Mies osoittautui oikein tosielämän merirosvoksi, sillä hän oli vallannut hylätyn oloisen veneen itselleen asunnoksi ja asunut siinä siitä lähtien. Oli hän ostanut toisenkin pikkuisen purjeveneen rommipullolla, ja myynyt aiemmin valtaamansa samaan hintaan kaverilleen. Kaksi villisti värjättyä merirosvovenettä olivat nyt vierekkäin kiinnitettyinä siinä betoniseinässä. Purjehdustaitoja ei ilmeisesti ollut kummallakaan, eikä veneillä kuulemma voinut edes purjehtia, vaikka taitoa olisi ollutkin. Lähes kahden vuoden päivät veneet olivat kuitenkin toimineet herrojen asumuksina ja varmaan toimivat jatkossakin. Seuraavana aamuna lähtiessämme jätimme merirosvolle kaksi levyä suklaata ja toivotimme hyvää jatkoa.

Merirosvosataman jälkeen olimme suunnitelleet purjehtivamme suoraan Ruotsiin. Aamupäivä lähti käyntiin hyvin, kunnes Saksalainen sotalaiva kutsui meitä radiosta ja kehotti vaihtamaan suuntaa. Olimme matkalla ampuma alueelle. Ei tuntunut mukavalta tulla ammutuksi, joten lähdimme kiertämään noin kolmen tunnin ylimääräistä rundia ohittaaksemme kyseisen alueen. Sotalaiva ajeli tiiviisti meidän rinnallamme ja varmisti, että toteutamme ohjeistusta. Pääsimme valvovan silmän alta vasta, kun joku puolikuuro vanhempi herra eksyi samaiselle ampuma alueelle, eikä ymmärtänyt tai kuullut radiosta tulevia ohjeita sitten millään. Sotalaiva lähti siis paimentamaan seuraavaa purjevenettä ja me saimme jatkaa matkaamme keskenämme.




Kovien myrskytuulien jälkeinen tuuli sitten lopahtikin sen aamupäivän mittaa ja illalla totesimme olevan järkevintä ankkuroida Tanskassa pitkän hiekkarannan edustalle. Nukuimme yön ja seuraavana aamuna kokeilimme uutta yritystä. Tuuli lässähti taas totaalisesti. Muutaman tunnin koneajelun jälkeen teimme jälleen kerran suunnitelmien muutoksen ja suuntasimme lähimpään satamaan. Klintholm Havnin satama jossain saaren kärjessä Tanskassa on nyt toiminut muutaman päivän kesäloma kohteenamme. Aurinko on paistanut, olemme nukkuneet paljon ja syöneet saaristolaisherkkuja paikallisessa ravintolassa. Hyvä paikka hengähtää ja latailla voimia, että jaksaa sitten taas jatkaa matkaa kun tuulet ovat suotuisat. Täällä ei oikeastaan ole yhtään mitään tekemistä, vain pitkää hiekkarantaa ja muutama ravintola ja kioski. Ei edes varsinaista kauppaa. Se on ollut oikein mainio juttu, eipä tule luuhattua ympäriinsä vaan on ollut pakko rauhoittua.




Suunnittelimme, että seuraavilla tuulilla hurautamme aina Ruotsin Gotlantiin asti. Noin kaksi ja puoli tai kolme vuorokautta kestävä merimatka on vähän raskas, mutta tässä kohtaa se olisi järkevä. Pääsisimme vihdoin Gotlantiin, kohteeseen jonka piti alunperin olla matkamme ensimmäinen, nyt se ilmeisesti onkin viimeinen. Katsotaan mihin lopulta päädytään, mutta tällaisella suunnitelmalla täältä Tanskasta ollaan ainakin tällä hetkellä jatkamassa!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nähdään toisella puolella!

Mitä vuosi purjevenessä maksoi ?

Tässä kohtaa on aika lähteä eri teille