Lähestyvät rutiinit hirvittävät

Suomen lähestyessä olemme alkaneet olla levottomia. Enää ei jaksaisi purjehtia. Euroopan läpi ollaan tultu vauhdilla, purjehduspäiviä on omalla mittapuullani ollut liikaa ja lepopäiviä vähemmän kuin olisi tarvittu. Päivät ovat myös olleet pitkiä. Useita yön yli purjehduksia ja jopa kahden yön yli purjehduksia on myös tehty. Tavoitteena on ollut rivakka eteneminen, sillä resurssit alkavat olla lopussa. Ei huvita maksella ylihintaisia sesonki satamamaksuja, eikä oikeastaan myöskään luuhata ruuhkaisissa ihmismassoissa. Uusien paikkojen näkeminen on jo niin tavallista, että ei kiinnosta enää sen suuremmin edes tutkia etukäteen mitä missäkin voisi nähdä. Yhden päivän pysähdyksen aikana ei muutenkaan ehdi kovin paljoa. Viimeisimmissä kolmessa satamassa emme ole olleet enää edes kovin perillä siitä, missä tasan tarkkaan olemme.

Olemme nyt Gotlannissa, kohteessa jonne emme alkumatkalla päässeet ja jonne nyt lopulta onnistuimme saapumaan. Kaunis paikkahan tämä on, niin pääkaupunki Visby kuin maaseudun kylätkin ( eteläkärjessä vietimme muutaman yön Burgsvikissa). Aikaa vain tarvittaisiin paljonpaljon enemmän tämänkin saaren koluamiseen. Samoin kuin oikeastaan kaikissa muissakin paikoissa joissa olemme vierailleet vain pintapuolisesti. Jos olisi loputtomasti aikaa, katoaisi kiire ja paine puskea eteenpäin. Tällä hetkellä edellämainitut tekevät matkanteosta nihkeää. Lomasta tämä touhu ei ole käynyt kyllä mitenkään päin viimeiseen kuukauteen, sen verran on ollut tiukkaa tahtia. Suomeen päästyämme kaipaisimme varmaan pari viikkoa lepoa, että tilanteen univelkoineen saisi tasattua. Tätä tuskin on kuitenkaan luvassa, pelottavan kaavoihin kangistuttava arki tempaa meidät mukaansa kaikkine järjesteltävine asioineen ennen kuin huomaammekaan. Olemme pohtineet, kuinka voisimme säilyttää edes hitusen siitä levollisuudesta ja hetkessä elämisen riemusta, jota olemme tällä matkalla voineet ylläpitää tähän asti melko vaivattomasti. Ympäristön paine on kuitenkin kova ja niin on Suomen talvikin. Vene elämä ei voi jatkua pohjoisessa samalla tavalla kuin etelässä, joten asumus, sähkösopimus, vakuutus, työpaikka ja lukuisat muut ”elämän edellytykset” on hoidettava kuntoon. Ei mitään amerikan temppuja onneksi, mutta osittain tylsiä ja ikävystyttäviä asioita. Ne kaikki tuntuvat vähän niinkuin kahleilta, joltain mikä sitoo kiinni ja työntää takaisin oravanpyörään. Emme haluaisi palata siihen, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole, on siis pakko niellä harmituksensa ja leikkiä mukana.

Naurattaa, kun miettii puoli vuotta sitten kirjoitettuja ajatuksia, joissa stressasin töiden saamisesta. Meillä ei ole vielä kummallakaan mitään varmaa tiedossa, vaikka paluu Suomeen on aivan nurkan takana. Silti tämä ei huoleta sen suuremmin. Asiat kyllä järjestyy, verkkoja on kuitenkin jo laitettu vesille, joten ennemmin tai myöhemmin pääsemme kyllä kiinni työmaailmaan. Välillä on toki meinannut iskeä paniikki, että mitä jos ei löydykkään mitään. Varsinkin silloin, kun on kieltäytynyt niistä muutamasta mahdollisuudesta joita on jo tarjottu. Se tuntui kuitenkin oikealta ratkaisulta. Mieleinen työ on itselleni tärkeämpää, kuin vain joku työ. Elämäntilanteemme on myös sellainen, että se ei taivu ihan kaikkeen välittömästi. Lyhyen sijaisuuden vastaanottaminen ei ole taloudellisesti järkevää, jos sen edellytyksenä on välitön autohankinta. Kulunut vuosi on myös opettanut, että haluan eläämäni muutakin sisältöä kuin työn. Niimpä sisällöllisesti unelmien duuni ei välttämättä palvele tämänhetkistä tilannetta parhaalla mahdollisella tavalla, jos sen seurauksena kotona ehtii käydä vain nukkumassa. Ehkä olen liian ronkeli duunien suhteen, tai sitten vain tiedän mitä haluan. Uskon, että sellainen paikka vielä löytyy, jossa kaikki osa-alueet ovat oikealla tavalla balanssissa ja työnantaja arvostaa osaamistani. Silloin vastaan ilomielin kyllä ja kiidän motivaatio korkealla töihin jokaisena kylmänä ja harmaana syysaamuna.

Kaikesta aikaisemmasta rutinasta huolimatta, odotamme myös Suomeen paluuta malttamattomina. On jännittävää nähdä tutut paikat ja ihmiset pitkästä aikaa, ostaa kaupasta kauan kaivattuja tuotteita ja päästä vihdoin lemppariravintolaan. Odotamme myös uutta elämäämme rutiini arjen pelosta huolimatta. Ne tyypit, jotka vuosi sitten lähtivät Suomesta, eivät ole enää samoja, kuin nämä jotka palaavat. Niimpä elämästäkin tulee ainakin jollain tavalla erinäköistä kuin ennen. Ja se on mahtavaa. Monesti saavutettuaan jonkin tavoitteen, valtaa mielen tyhjyys. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Mitä seuraavaksi? No, meillä on jo seuraaville seikkailuille suuntamerkit. Elämä on jatkuva matka!