Vihreältä saarelta rakkauden kaupunkiin

Viimeisenä yhteisenä päivänämme azoreilla vuokrasimme auton ja hurruuttelimme menemään pitkin saarta. Sao Miquelin saari oli uskomattoman vihreä ja kasvillisuutta pursusi joka puolelta. Se oli kuin yhdistelmä tropiikin sademetsää ja pohjoisen havumetsää. Välillä vastassa oli tulivuorten kraatereihin muodostuneita laaksoja järvineen, välillä peltoja kirkkaan vihreän nurmikon peittämänä ja toisinaan tiheänä ja korkeina kasvavia metsiä saniaispuineen. Jos olisimme tyytyneet katselemaan vain Ponta Delgadan kaupunkia, olisimme missanneet valtavasti kauneutta. Uskomattomien maisemien lisäksi saarella oli lukemattomia pieniä kyliä, joissa vieri viereen rakennetut talot tönöttivät värikkäinä sikin sokin mutkittelevien katujen varsilla. Kaikkialla oli kunnon maalaismeininki. Rento ja hienostelematon tunnelma näkyi kaduilla ja pelloilla työtä tekevien duunareiden kasvoilla sekä hiljaisen huoltoaseman kulahtaneilla pinnoilla. Kaikkialla tuoksui lehmän lanta ja vähän väliä ropsivat sadekuurot tekivät tien reunoista mutavelliä. Jos haluaisi sulautua paikallisten joukkoon azoreilla, kannattaisi pukeutua flanelli- tai villapaitaan, omistaa lehmiä ja ajella kylän raitilla tuhatta ja sataa lava-autolla. Me pidimme molemmat Seilorin kanssa siitä tunnelmasta, joka kaikkialla vallitsi. Se oli jotenkin rehellistä ja kotoisaa. Ilmasto oli viileä mutta ei kylmä, luontoa oli paljon ja se kukoisti mitä upeimmalla tavalla. Oli myös selvää, että paikalliset pitivät huolta ympäristöstään, roskia ei juuri näkynyt ja istutuksia myöten kaikki oli laitettu edustavaan kuntoon. Upeimpia paikkoja olivat korkeista maastonkohdista alaspäin aukeavat tulivuoren kraaterijärvet, sekä "viidakon" siimeksessä pulppuavat tulivuoren lämmittämät (ja vähän myös ihmisten lämmittämät) vesialtaat, joissa turistit kylpivät. Kaikkiaan melkoisen vaikuttavia paikkoja, erityisesti patikoijan unelmakohde.

Sitten olikin hyvästien aika ja hyppäsin koneeseen kohti Pariisia. Tunnelma oli hakea, kun yksi vaihe tuli taas päätökseensä ja toinen oli alkamassa. Oma tuttu ympäristö veneessä alkoi tuntua houkuttelevalta ja lähtö jonnekin tuntemattomaan vaikealta ja vastenmieliseltä. Miksi ihminen järjestää itselleen tällaisia kuvioita? Siksi että todellisuuttaan voi muuttaa vain tekemällä uudenlaisia valintoja. Ja tämä olisi minun upea seikkailuni, joten ei kun tuulta päin!

Aamu lentoni kulki suoraa reittiä ilman välilaskuja, joten ensimmäinen kerta lentokoneessa sitten korona aikojen sujui suhteellisen kivuttomasti. Lentokentällä toki pääsin satunnaistestattavaksi huumeiden osalta (haluaisin uskoa että kyse ei ollut vene elossa rähjäiseksi muuttuneesta ulkomuodostani) ja takavarikoivat vielä dramaattisesti sheivauslineistöön kuuluvan partateränkin. No se oli kyllä ollut arvattavissa, matka jatkukoon luonnontilassa olevilla säärillä kuten tähänkin asti. Charles de Gaullen lentokentästä olin saanut kuulla hurjia kauhutarinoita ja oletin eksyväni sinne useiksi tunneiksi laskeutumisen jälkeen. Ehkä matkassa oli ripaus tuuria, sillä lopulta vessajonossa kului enemmän aikaa kuin kentältä ulospääsemisessä. Olin ollut omasta mielestäni suorastaan nerokas varatessani hotellin suoraan lentokentältä, joten pääsin melkein suoraan koneesta ihanaan uututtaan säihkyvään huoneeseeni! Hotellin sijainti antoi myös hieman kohtuullisemman hinnan keskustaan verrattuna, joten käytin tätä hyväkseni ja valitsin liian kalliin, mutta upean huoneen ensimmäiseksi mää matka yökseni. Siinä erityisleveässä ja erittäin vakaasti paikallaan pysyvässä sängyssä nukuin niin hyvät unet, että aamulla olin kuin uudesti syntynyt.

Junat, metrot ja muut julkiset menopelit täällä ovat kyllä melkoinen labyrintti, mutta kyllä niistä selviää kun ei turhaan hermoile. Kolmella vaihdolla löysin tieni Montmarten taiteilijoiden kaupunginosaan, jossa majoittuisin tulevat neljä yötä. Ei tässä mitään miljonäärejä olla, joten yhden niin sanotun hienostohotelliyön jäljiltä arki saapui takaisin elämääni ja kannoin putkikassini kuuden hengen sekamajoitusta tarjoavaan hostellihuoneeseen. Halvimpaan, jonka olin alueelta löytänyt. Intti- tai vankilahuone näyttää aikalailla samalta natisevine kerrossänkyineen. Sitä natinaa kauhulla kuuntelin eräänäkin yönä, kun pimeän laskeuduttua eräs ainakin 100 kiloinen ja kaksimetrinen nuori mies kipusi yläpunkkaani ja toivoin, että sänky pysyisi kasassa enkä rusentuisi hengiltä hänen humpsahtaessa niskaani. Hieman tuollainen yhteismajoitus vaatii joustamista vessa- ja suihkuvuorojen suhteen, mutta muuten ihan toimiva tapa budjettimatkailla. Päivisin huoneessa ei ole juuri ketään, illalla tai yöllä sängyt täyttyvät ja aamulla porukka taas katoaa. Seuraavana iltana saapuvat uudet majoittujat. Vauhdikasta menoa.  

Jo pelkästään Montmarten alueella saisi kulumaan aikaa loputtomasti, mutta nopea metromatka tai parin kilometrin kävely johtaa perinteisimmille turistikohteille, Eiffelille, Riemukaarelle ja Louvreen. Kallishan tämä paikka monilta osin on ja päivällä kovin ruuhkainen, mutta ainakin tähän aikaan vuodesta kerrassaan kaunis. Puistojen vehreys, vanhojen kauniiden talojen koristeellisuus, korttelien ja kahviloiden täyttämät kadut, nämä kaikki ovat suorastaan upeita. Täällä voi todellakin kävellä tuntikausia mihin suuntaan tahansa ja olla aivan eksyksissä, mutta jatkuvasti on jotain mahtavaa katseltavaa ympärillä. Ennakkokäsitykseni oli, että Pariisi on harmaa ja tunkkainen ja ihmiset ovat ikäviä ( pitää varmaan paikkansa muina vuodenaikoina). Kokemukseni ei ole mitään tästä. Ymmärrän täysin miksi Pariisia pidetään rakkauden kaupunkina, romanttisia puitteita täällä riittää! Itsekin olen liihotellut pitkin katuja kevyessä puuvilla hameessani ja popsinut viehkeästi salaattia pienissä kadunvarsikahviloissa muiden parisiennejen tapaan. 

Onhan Pariisilla myös se toinen puolensa. Montmartessa marttyyrien kukkulalla sijaitsevan Sacre Coerin kirkon vierellä vilistävät Pariisilaisrotat, Moulin Rougen edessä haisee kuselle ja kaduilla asuu paljon kodittomia ja päihteidenkäyttäjiä. Ihmiset kuvaavat itseään joka paikassa jatkuvasti ja jonittavat milloin johonkin ravintolaan ja milloin luksus putiikkiin. Seine on likainen ja täynnä roskaa. Nämä kuitenkin kuuluvat pakettiin ja tekevät Pariisista entistäkin mielenkiintoisemman, kaiken kauniin ja kiillotetun rinnalla on nähtävä vähemmän kiiltäviä asioita, jotta saa kiinni totuudesta. 

Mää matka jatkuu valmistautumisella Mouling Rouge showhun ja Ranskan mielenosoitusten seuraamisella. Toivottavasti juna kuljettaa edellämainitusta huolimatta kohti Saksaa ajallaan. Seilorin suunnitelmat merelle lähdön suhteen odottavat vielä oikeaa sääikkunaa, toivotaan sen aukeavan pian!