Kauhujen raiteet kohti Ranskaa

Yhtenä päivänä Hampurissa:

Hortoilin melkolailla päämäärättömästi pitkin Hampurin katuja ja olin rehellisesti sanottuna ihan pihalla siitä, missä mahdoin olla. Joskus se on kuitenkin paras tapa nähdä ympäristöään ja antaa elämän kuljettaa sinne minne kuuluukin. Kuljin puistoista kadunpätkää ja tuijottelin ajatuksissani milloin mihinkin suuntaan. Katseeni osui muuan herraan, joka nojaili puuhun nurmikkoisella alueella ja tähyili hartaana ylöspäin, kohti viereisen talon ikkunoita. Katsahdin ylös ja huomasin nuorehkon leidin viittoilemassa herralle ikkunalaudalta. Herra ei liikahtanutkaan. Leidi toisti kutsuvan käsiliikkeensä ja tehosti sitä vetäisemällä muitta mutkitta paidan päältään. Rintaliivisillään nainen sitten siirtyi ikkunasta takaisin sisätiloihin. Olin tainnut löytää punaisten lyhtyjen alueelle.

Seuraavasta kadunkulmasta kaarsin oikealle ja kappas, olin keskellä St.Paulia ja suoraan Reperbahnin yöelämän keskuksessa. Nyt oli päivä, joten ihan täydessä vauhdissa meno ei kaduilla ollut, mutta mainoksista ja valoista päätellen seksikauppoja, bordelleja ja striptease esityksiä oli näillä nurkilla saatavilla illan tullen oikein urakalla. Olin ehtinyt porhaltaa päämäärättömällä päiväkävelylläni jo tovin, joten ruoka-aika iski päälle sillä sekunnilla ja kohta löysinkin itseni Hampurin syntisten katujen keskeltä popsimassa parsakaali pizzaa. Erikoinen valinta, ajattelin itsekin, mutta sitä oli tarjolla joten miksikäs ei. Osoittautui myös oikein maukkaaksi herkuksi. Joskus kannattaa vaan antaa asioiden tapahtua.

Löysin samoilta suunnilta myös ruokakaupan. Olen tässä vuoden aikana oppinut, että jos löytyy jotain sellaista, mitä tarvitsee lähiaikoina, on parempi käyttää tilaisuus heti eikä myöhemmin. Toista mahdollisuutta ei välttämättä tule. Kauppa olikin hieno, neonvalokyltein koristeltu, aivan kuin olisi ollut yökerhossa. Kassajonossa edessäni seisoi vanha mies yhden hengen ostoksineen. Hänellä oli takki, jonka selkämyksessä luki kulahtaneille ja repsottavilla kirjaimilla FBI. Mies jutteli saksaksi ohikulkevalle myyjälle ja osoitti tätä minullekin kertoen jotain ilmeisen hauskaa juttua. Hymyilin, koska en ymmärtänyt mitään. FBI mies osti viinirypäleitä, leikkelettä ja jotain ranskankerman tyylistä. Mietin kassajonossa mahtaako hän asua yksin, kun eväät olivat niin niukat. Jotenkin mies vaikutti yksinäiseltä ja teki mieli mennä halaamaan häntä, kun näin hänet vielä kaupan ulkopuolella penkillä istumassa. Istuin kuitenkin vain siihen viereen ja hetken katselimme kadun menoa yhdessä siitä penkiltä. Huomasin kaipaavani töitäni ihmisten parissa ja sitä että voin taas tehdä jotain merkityksellistä ja helpottaa jonkun elämää edes vähän.

Alunperin suunnitelma mää-matkan suhteen oli, että hyppään Cruellan kyytiin Saksan Kielissä. Kun aikataulu alkoi näyttää siltä, että sinne ei tulla ainakaan ehtimään ennen juhannusta, muutimme tapaamispaikaksi Hampurin. Siksi siis päädyin hortoilemaan Hampurin kaduille ilman sen suurempaa ennakkovalmistautumista. Suunnitelmat kuitenkin ehtivät muuttumaan vielä kerran. Eläminen Euroopassa kesäkautena ei ole kovin edullista, joten noin kolmen viikon reissaaminen verotti reissukassaa reippaasti. Niimpä tavoitteeksi muodostui veneen odottamisen sijaan päästä veneelle mahdollisimman nopeasti, heti kun se olisi vain mahdollista. Seilorin ja isänsä päästyä Ranskan rannikon tuntumaan ja jatkaessa kohti Englannin kanaalia, aloimme selvittää mahdollisia matkustustapoja muutamiin lähestyviin satamakaupunkeihin. Homma ei ollut ihan yksinkertainen ja lopputulos, vaikkakin hinta-aika suhteeltaan lopulta paras, oli jo etukäteen melkoisen karmaisevan kuuloinen sekoitus eri liikenne välineitä ja aikatauluja.

Matka kohti venettä ja Seiloria alkoi yhtenä keskiviikko aamuna Hampurin merimieskirkolta. Raahasin nyssäkkäni (jotka painoivat nyt jo melkolailla enemmän kuin lähtiessä) metrolle ja karautin kohtuullisen mittaisen matkan keskustan päärautatieasemalle. Ensimmäinen junani lähtisi puoliltapäivin, mutta haaveilin mahdollisuudesta, jossa voisin napata jo jonkun aikaisemman junan samaan suuntaan ja näin ollen mahdollistaa pidemmän vaihtoajan kuin 12 minuuttia ennen seuraavan jatko yhteyden lähtöä. Lipullani ei kuitenkaan päässyt kuin siihen yhteen junaan, joten odotin juna-asemalla kevyet kolme tuntia junaani kohti Frankfurtia.

Noin viiden tunnin junamatka sujui ihan rattoisasti ennen viimeistä matkatuntia, jonka aikana selvisi, että olisimme myöhässä enkä mitenkään ehtisi jatko junaan kohti Pariisia. Muutama muukin matkustaja oli samassa pulassa ja asiaa alettiin sitten ratkoa oikein porukalla. Ensimmäinen yritys oli pysyä junan kyydissä Frankfurtin ohi seuraavalle asemalle Mannhaimiin ja yrittää saada Pariisiin matkalla ollut juna kiinni. Tämä ei kuitenkaan onnistunut ja samaa lähdettiin yritettämään toisen kerran Karlsruhen asemalle. Koko ajan selasimme epätoivoissamme juna ja bussi aikatauluja, jotka kertoivat karua kieltä siitä, että jos missaisimme tämän kyseisen junan, olisi ehkä yksi mahdollisuus päästä Pariisiin vielä saman vuorokauden aikana. Tässä vaihtoehdossa en kuitenkaan ehtisi enää omiin jatko yhteyksiini kohti Ranskan Calaisia, jossa vene sijaitsi. Myöskään paikkoja ei ollut seuraavaan junaan enää saatavilla, noin kolmen tunnin matka pitäisi seistä jossain käytävillä. Pariisia kohti kaahaavaan junaan koitettiin olla yhteydessä ja pyytää sitä odottamaan, mutta jostain syystä tämä ei tuntunut onnistuvan. Asia oli selvityksessä ja tuijotimme info taulua junan katossa ja toivoimme sen kirivän arvokkaita minuutteja ja ehtivän ajoissa seuraavalle asemalle. Saapumis laitureiden numerot vaihtelivat jatkuvasti ja kauhulla pohdimme kuinka pitkä matka laitureiden välillä pitäisi ehtiä taittaa jos vaihtoaikaa olisi se yksi minuutti ja olisi juostava laukkujen kanssa kuin viimeistä päivää. Onneksi vain minuutteja ennen saapumistamme Karlsruheen laiturit vaihtuivat siten, että Pariisin juna olisi aivan viereisellä laiturilla. Vaihtoaikaa oli silmänräpäys ja juna odottaisi meitä vielä tasan kaksi minuuttia. Sydän pamppaili, puristin hikisessä kädessä matkatavara pussukoitani ja koitin pysyä rauhallisena. Juna pysähtyi, ovet naksahtivat auki ja sitten juostiin.

Uskomaton helpotuksen tunne valtasi kehon, kun istuin lopulta oikeassa junassa, siinä jota oli jahdattu jo puolisentoista tuntia toisella junalla. Ilmastointia tässä versiossa ei ollut, joten hengitysilma kävi melko raskaaksi pitemmän päälle, mutta ei auta valittaa. Pariisin päässä piti ottaa ensin metro toiselle rautatieasemalle ja sitten löytää sieltä lentokentän suuntaan kulkeva juna. Löysin reitin, mutta perhanan lippu ei toiminut portissa enkä päässyt sisään. Vartija päästi minut jotain salareittiä pitkin hissille ja käski Ranskaksi ottaa jonkun kerroksen. Kauhuissani yritin keksiä mikä kerros nyt sitten oli oikea ja ajelin hikisenä epätoivon noustessa kerrosten väliä ihan liian pitkään. Kello kävi ja alkoi olla kiire ehtiä junaan. Kun lopulta joku osasi kertoa oikean kerroksen, oli itku jo lähellä. Oli hiki, kiire, jano ja nälkä. Alkoi myös väsyttää, sillä kello huiteli jo lähempänä kymmentä illalla. En olisi jaksanut miettiä enää yhtään aikataulua, raidetta tai junakoodia. Jotenkin kuitenkin selvisin lentokentälle ja löysin osittain vahingossa oikean bussiaseman. Hieman myöhässä liikkeelle lähtenyt bussi olisi viimeinen rutistus minun ja veneen välillä. Tai niin ainakin luulin...

Vain viisi minuuttia ennen pysäkkiäni, kellon ollessa 02.30, bussi kaartoikin jollekkin synkeälle bussien varikolle ja bussikuski päätti liioitellun verkkaisesti pistää tupakaksi ja lopettaa vuoronsa. Uusi kuski saapui kyllä paikalle, mutta totesi jonkin virhevalon palavan koetaulussa ja sitähän alettiin siinä sitten viime metreillä korjailemaan. Kun matka lopulta noin 20 minuutin jälkeen jatkui, päädyttiin valtavalle lauttaterminaali alueelle, jossa ei näkynyt sitten yhtään mitään eikä ketään. Kyseessä kuitenkin oli oma pysäkkini, joten ei muutakun ulos bussista keskellä yötä ja pohtimaan mistä vastassa oleva Seilori mahtaisi löytyä. No, ei löytynyt mistään, sillä pitkän merimatkan päätteeksi hän oli nukkunut herätyksensä ohi ja koisasi edelleen tyytyväisenä veneellä. Bongasin hirveällä tuurilla jonkun terminaalirakennuksen auki olevan taka-oven ja löysin yhden virkailijan, joka vastasi kuivasti avunpyyntööni, että ei täällä tähän aikaan ole turvallista liikkua, mutta ei täältä taksiakaan saa. Eipä auttanut kun toivoa, että jäljellä oleva puhelimen akku ( 23% tässä kohdassa päivää) kestäisi google mapsin käyttöä tarpeeksi pitkään ja pistää töppöstä toisen eteen. Kylmä ja pimeä Ranskan yö jossain teollisuusalueiden takapihoilla tuntui kaiken matkustamisen jälkeen universumin kettuilulta ja kyyneleet silmissä kipitin eteenpäin ja toivoin selviäväni hengissä perille asti. Seilori oli sitten jossain kohtaa herännyt kauhuun ja todennut että nyt on kyllä tullut nukuttua onnensa ohi. Juosten hän sitten tavoitti minut matkan puolen välin tienoilla ja taisi kyllä kuulla kunniansa, ennenkuin tilanne pikkuhiljaa rauhoittui. Viime töiksemme odotimme puolisen tuntia nostosillan avautumista ja sulkeutumista, koska pitihän jonkun merelle pyrkivän purjeveneen hidastaa matkantekoamme vielä ihan vähän. 4.45 aamuyöstä 22.6 mää-matkani oli vihdoin päättynyt ja painoin pääni tyynyyn omassa kodissani, veneellä.