Mää-matkalainen kaipaa venekotiin
Berliini oli Saksan maaseutujen jälkeen harmaa ja tunkkainen paikka. Shoppailun suhteen Berliini oli ihan ok tarjonnaltaan, ei kuitenkaan mielestäni mitenkään erityisen mahtava. Mukavinta Berliinissä oli ehdottomasti seura, jonka sain paikalle suoraan suomen Kajaanista. Kaupunkiloman päivät täyttyivät metrolla ajelusta, kauppojen koluamisesta (teemana oli uusi vaatekaappi, kun vanhasta ei Karibian auringon jälkeen ole oikeastaan mitään jäljellä), elokuvissa käynnistä ja valtavasta määrästä kuulumisten vaihtoa. Berliinin nähtävyyksiä emme jaksaneet pakottaa itseämme suorittamaan, kaupungin tunnelmaa sai kyllä aistittua muutenkin. Matkustaisinko Berliiniin uudestaan, luultavasti en. Omaan makuun liikaa laatikonmallisia taloja ja liian vähän vihreitä asioita, kuten puita. Kaupunkieloa arvostaville varmasti hyvä kohde, itse kaipasin lehmän lannan hajua.
Kun oli taas aika hypätä junaan ja suunnata seuraavaan kohteeseen, oli olo haikea. Olin viettänyt aikaa ensin Thanhausenissa ja sitten Berliinissä ystävien kanssa. Nyt olinkin taas yksin ja matkalla paikkaan mistä en tiennyt yhtään mitään. Ei ollut mitään suunnitelmaa tulevista päivistä tai tapahtumista. Esimakua tulevasta sain istuessani junamatkan erään välivaunun lattialla, ulko-oven ja vessan oven välissä. Istumapaikkaa ei muualta löytynyt, joten matkustin kuin paraskin kiertolainen. No olipahan sekin elämys ja valmisteli hyvin seuraavaan hostellimajoitukseen, joka sijaitsi paikallisten kodittomien ja päihteidenkäyttäjien keskittymässä rautatieaseman vieressä. En suinkaan kaipaa mitään yläluokkaista ympäristöä, mutta tunnelma kyllä välittyi melkoisen surumielisenä ympäröivistä ihmisistä. Omaan tyypilliseen tapaani imuroin kaikkien surut ja murheet itseeni vain kulkemalla ihmisjoukon läpi. Niimpä pari vuorokautta menikin siinä, kun keräilin positiivisia ajatuksia takaisin omaan kaaliini ja pohdiskelin, että en voi tehdä asialle juuri nyt mitään, enkä itse ole koditon Hampurissa, vaan oma venekotini on kyllä matkalla tännepäin.
Noin kaksi viikkoa veneeltä lähdön jälkeen olen alkanut kaipaamaan sinne takaisin. Niin jännittävää kuin yksin reissaaminen onkin ollut, on se myös raskaampaa kuin reissaaminen venekodin kanssa. Veneessä on omat tutut jutut ja tavarat. Siellä ei ole muita ihmisiä, jollen itse niin halua, eikä jokaista päivän ateriaa tarvitse erikseen metsästää pitkin kyliä. Tärkeimpänä siellä on tietysti Seilori, jota kaipaan nyt täällä Hampurissa erityisen paljon. Aikaisempien viikkojen aktiivinen tekeminen on nyt rauhoittunut ja olen Hampurissa vain odottaakseni veneen saapumista. Eikä ihminen jaksa loputtomasti vain tutkia uusia paikkoja, itse ainakin kaipaan jo rauhoittumista ja omia rutiineja. Osa uusien paikkojen viehätyksestä tulee myös siitä, kun niiden ihmeellisyyden saa jakaa jonkun toisen kanssa. Voisi varmaankin todeta, että omaa aikaa ja henkilökohtaista seikkailua on nyt saatu tarpeeksi ja odotan innolla paluuta venekotiin ja purjehdus arkeen. Tämä saattaakin tapahtua piakkoin, sillä Seilori ja miehistö ovat nyt jo Ranskan rannikolla ja miehistön vaihtosuunnitelmat ovat kovassa vauhdissa!
Hampuri näyttää itsestään myös viihtyisämmän puolen, kun matkustaa ihan vain muutaman metropysäkin verran poispäin keskustasta. Uusin majoitukseni sijaitsee Hampurin merimieskirkolla, josta sain edulliseen hintaan patjamajoituksen lasten leikkihuoneen lattialta. Neliöitä riittää ja huone on vain minua varten, ei tarvitse yöllä herätä muiden kolisteluun! Kokemuksena merimieskirkko on uusi, mutta suomenkielinen asiointi ja Suomi kaupan antimet kyllä ilahduttivat välittömästi. Seilori osasi kertoa, että täällä on asustellut myös aikoinaan papukaija. Seilorin viime visiitistä on kulunut kuulemma jo noin kymmenen vuotta, mutta pakkohan asiaa oli silti hieman selvittää. Jos täällä asuu papukaija, on parempi olla siitä tietoinen ennenkuin se yllättää. Siivekkäät elikot kun eivät kuulu niihin omiin lemppareihin. Papukaijan tarina oli oikein herttainen, se oli rakastunut ja muuttanut rakkaansa luokse Hannoveriin! Taustalla oli jotain tiukentuneista eläinsuojelulaeista, papukaija olisi tarvinnut kaverin ja sitten ne yhdessä lisää tilaa. Erään pariskunnan toinen lemmikki papukaija oli samoihin aikoihin menehtynyt ja sillekin tarvittiin kaveri. Niimpä löytyi tälle merimieskirkon pitkäaikaiselle asukille uusi koti ja mielitietty samalla kertaa!
Hampuri
Kommentit
Lähetä kommentti