Timanttien loistetta turistirannalla

Huristelimme vuokra autolla ympäri Saint Martinin saarta ja tuuletimme hieman telakalla kuumentuneita ja pölyttyneitä aivojamme. Auto oli pieni valkoinen kippo, joka ei huokunut erityisemmin luksusta, mutta siinä oli ilmastointi! Halleluja! Ihanan viileää ilmaa ilmastointi räppänöistä puhkuen suuntasimme saaren ranskalaiselta puolelta alankomaiden puolelle ja kohti pääkaupunkia Philipsburgia. Aurinko porotti keskipäivän kuuminta kärytystään, eli ulkona oli ainakin 30 astetta hikistä. Kapeat kadut olivat tukossa autoista, joita oli parkkeerattu tien varsille. Löysimme kuitenkin hieman syrjemmästä parkkipaikan ja jatkoimme kävellen kohti rantakatua. Puikkelehdittuamme lukuisten halpavaatteita myyvien rättikauppojen ohitse, löysimme meren ja valkoisena hohtavan rantahiekan. Auringon, meren ja valkoisen hiekan muodostama kirkkaus sattui silmiin ja kuumana hehkuva ilma tuntui tukalalta. Varjoa ei näkynyt missään ja kurkkua kuivasi. Täällä jos jossain kärventyisimme muutamassa hetkessä totaalisesti. Oli kuitenkin katsastettava edes hetkenmatkaa rantakadun antia, joten ripeää askellusta kohti turistimerta ja eikun sekaan.

Rantakatu oli täynnä lähinnä ylihintaisia merkkiaurinkolaseja ja matkamuisto esineitä, joiden käyttöarvo oli täysin nolla. Kivoja katsella, mutta voit elää elämäsi tarvitsematta moisia romppeita koskaan. Kadun varsilla paikalliset myyjät huutelivat ohikulkijoille ja yrittivät saada kaupaksi vesijettiajeluja ja muita aktiivisen lomalaisen action toimintoja. Rantabaarit olivat täynnä carib oluen juojia ja rantatuoleissa loikoili siellä täällä raivoruskettujia, tuloksenaan palanut punoittava kuori. Melko nopeasti tuli todettua, että paikka ei ole ollenkaan meitä varten ja siirryimme yhden kadun verran poispäin rannasta. Kappas, tuotteiden hinnoista putosi heti puolet pois! Tämä empiirinen tutkimus toteutettiin postikorttien hintoja vertailemalla ja korttien hinnat todella olivat puolet halvempia vain muutaman metrin päässä rantakadusta, kyllä turistia niin vedätetään.

No, euro tai dollari sinne tänne, ilmeisesti sillä ei ole Philipsburgissa lomaileville juurikaan väliä. Kadut nimittäin pullistelevat toinen toistaan kimaltavammista ja hulppeammista timanttiliikkeistä, joiden arvokas tarjonta siirtyy alta aikayksikön valtavien risteilijöiden mukana saapuvien turistien taskuun. Hullunkurisinta on, että nämä pääsääntöisesti amerikkalaisturistit (mukana myös paljon kanadasta ja norjasta tulevia matkailijoita) kuulemma ostelevat näitä keskimäärin 5000 euron arvoisia helyjä luotolla ilman aikomustakaan maksaa luottoa pois( näin meille ainakin paikallisen toimesta kerrottiin). Olihan sellaisessa jalokivi liikkeessä itsekin vierailtava ja kyllä olivat viimeisen päälle kauniita ja upeita lasivitriineihin tarkasti asetellut korut. Erilaisissa väreissä loistavat helmet ja kristallit lumosivat katsojansa välittömästi ja saivat haluamaan ne kaikki omakseen. Merkkikelloja hyvin valaistuissa laatikoissaan oli myös jokaiselle tyylille. Siististi pukeutuneet asiakaspalvelijat seurasivat meitä liiankin aktiivisesti ja kyselivät kuinka voivat auttaa. Arvotavaroiden katselua ei voinut toteuttaa omaan tahtiin, sillä koko ajan oli jonkun silmät takaraivossa ja kun otit askeleen seuraavalle vitriinille seurasi myyjä vieressä tismalleen saman verran. Ovilla seisoi vartijoita valvomassa tilannetta ja odottamassa että saisivat syöksyä turvaamaan kallisarvoisten jalokivien koskemattomuutta. Vartijoiden varustus oli myös omaa luokkaansa, eräskin oman elämänsä James Bond oli pukeutunut niin tiukkoihin mustiin agentti vaatteisiin, että hyvä kun happea sai niiden sisällä. Jalassa oli 30 asteen lämpötilöihin ylimitoitetut pitkävartiset maastokengät, reidessä maastokuosinen ”asekotelo” ilman asetta ja koko komeuden kruunasi sormista avonaiset sormikkaat, musta lippalakki, aurinkolasit ja korvanappi. Taisi tyypillä olla jonkinlainen liivikin päällänsä. Monilla vartijoilla toistui tämäntyyppinen virallisen näköinen varustus, mutta uskottavuus muuttui ehkäpä enemmän epäuskottavuudeksi, kun näytti siltä että meneillään on jokin suuremman luokan henkilönsuojaus case, kuin myymälävartijan pesti. Olkoonkin että myymälöissä oli sisällä ilmeisen arvokasta suojattavaa.

Tapasimme kadulla myös paikallisen nuoren herran, joka tunnisti meidät suomalaisiksi ja paljasti itsekin omaavansa suomalaisia sukujuuria. Hänen äitinsä Marja-Leena oli aikanaan muuttanut suomesta karibialle ja he olivat joskus asuneet hetken myös ruotsissa, sekä lomailleet muutamaan otteeseen suomessa. Jaettu suomi yhteys teki meistä heti hengenheimolaisia ja kuulimme dramaattiset jenkkituristien rahankäyttö salaisuudet suoraan Philipsburgin ytimestä. Siinä sitä sitten päiviteltiin kuinka hullua on käyttää sellaisia summia timangeihin tai kultakäätyihin, kun samaan rahaan pystyy toteuttamaan valtavan määrän unelmiaan esimerkiksi kokemusten kautta, vaikkapa matkustamalla tai syömällä ravintoloissa. Meininki on kuitenkin selvästi erilaista täälläpäin maailmaa kuin euroopassa. Siinä missä eurooppalainen pääsääntöisesti elää omien varojensa mukaan, ei esimerkiksi amerikkalainen välitä lainkaan vaikka luottoa olisi kertynyt 50 000 dollarin edestä. Näin pohti tuttavamme ja ihmettelimme suu pyöreänä erikoista maailmaa.

Saari kierroksen mieleenpainuvimpia asioita oli edellä mainittujen lisäksi meille hienosti paikallaan poseerannut lisko, vapaana viipottavat vuohet ja aasit sekä hurrikaanin tuhojen jäljiltä autioksi jäänyt asuinalue, jolla vierailimme etsiessämme käytettyjä purjeita veneelle. Aavemaista zombie pelin näyttämöä muistuttava rivitalo asumusten letka oli jäänyt niille sijoilleen vuoden 2017 hurrikaanista. Minne olivat mahtaneet lähteä talojen asukkaat? Oliko rakennusten kunnostaminen ollut liian kallista vai olivatko asukkaat edes selvinneet hurrikaanista? Irtaimisto rakennuksista oli kyllä kadonnut aikoja sitten, mutta siellä täällä näkyi vielä jokunen muovituoli tai keittiökoneen osa kertomassa surkeaa tarinaa luonnonilmiön seurauksista. Liiketilojen ovet olivat raollaan ja palmujen lehdet peittivät terasseja ja katuja. Muutama koira jahtasi autiolla kadulla liskoa, joka pakeni uimalla merelle.

Saari on ehdottomasti tähän mennessä näkemistämme karibian saarista monipuolisin, sillä luksushuviloiden ja – jahtien vastapainona on paljon hauskannäköisiä alueita, joissa rakennukset ovat selvästi olleet huonommalla hoidolla ja ympäristö oman onnensa nojassa. On siis turistialueet ja sitten on paikallisten alueet. Rannat ovat täällä myös oikeasti hienoja ja niitä on useampia ympäri saarta. Karibialainen juhlimis kulttuuri on saarella vahva ja lähes jatkuvasti on jossakin tulossa jotkut kemut. Täällä syrjemmässä emme ole silti häiriintyneet mistään ”joka öisistä jumputuksista” eli saa täällä mörköillä rauhassakin halutessaan. Saari ei ole valtavan suuri, joten sen ympäri ajaa ihan muutamassa tunnissa. Erilaisia tunnelmia ja alueita fiilistellessä saa kuitenkin kulumaan aikaa paljon enemmänkin ja luulenpa, että vaikka vietämme täällä vielä joitain viikkoja, emme tule silti näkemään läheskään kaikkia hienoja paikkoja, joita täällä olisi tarjolla.

Veneen rakentelun tilanteesta voisi sanoa sen verran, että homma etenee hitaasti. Hieman nihkeän ensivaikutelman sähköpostittelun perusteella antanut ranskalainen telakkayrittäjä Patric on kyllä osoittautunut ahkeraksi ja mukavaksi tyypiksi. Paikallisten tyyli esittää asiansa vain eroaa siitä mihin olemme tottuneet kotopuolessa. Meidät muun muassa otettiin telakalle vastaan oudolla tavalla, ihan kuin emme olisi olleet paikalla lainkaan. Epäselvän tervehdyksen jälkeen Patric ja työntekijänsä Pascal nojailivat hetken veneeseen, puhuivat keskenään ranskaa ja poistuivat sitten meille sanaakaan sanomatta paikalta. Ihmeteltiin kyllä alkuun, että mitäköhän tämä nyt meinaa. Selkeää työaikataulua, hinta-arvioita tai toiminta suunnitelmaa ei oikein myöskään alkuun irronnut. Ajan kanssa asiat ovat kuitenkin hiljalleen selvinneet ja herrat hieman rentoutuneet. Kärsivällisyyttä kuitenkin tarvitaan, sillä salaperäisyyden verho on edelleen välillä läsnä. Kuinka voikin ihmisillä olla näin erilainen tapa kommunikoida toisilleen? Kaikesta huolimatta uusi maston profiili alkaa täyttyä kaikenlaisista kilkkeistä ja muistuttaa oikeaa mastoa. Seilori asensi maston jalan Cruellan kanteen ja jos aikataulu pitää paikkansa, pitäisi muutaman viikon sisällä alkaa maston pystytys. Olemme haalineet kasaan uuden VHF antennin, kulkuvaloja, tutkaheijastimen ja tuulen suuntaa maston huipussa näyttävän windeksin. Paikallisesta venetarvikkeiden kirppistapahtumasta löysimme myös kaksi uutta vinssiä ja köysilukkoja. Toinen vinsseistä tullaan kiinnittämään mastoon. Vääntyneen kaiteen suhteen asiat eivät ole edenneet lainkaan, sillä viidestä paikalle pyytämästämme mahdollisesta urakoitsijasta kukaan ei lopulta lupauksista huolimatta saapunut paikalle. Kaide ei onneksi ole veneen kulkemisen kannalta elintärkeä, mutta olisihan se nyt kiva että merellä voisi veneessä liikkuessaan luottaa siihen, että kaide pitää. Purjeiden suhteen meillä on ollut myös epäonnea, saarelta ei tunnu millään löytyvän käytettyjä purjeita ja uusien tilaamiseen kuluva aika on liian pitkä. Meillä on nimittäin tällä hetkellä noin kuusi viikkoa aikaa siihen, kun meidän pitäisi lähteä ylittämään Atlanttia takaisin kohti eurooppaa. Pieni paniikki meinaa kyllä hiipiä mieleen, kun tilanne on vielä tämä. Tässä kohtaa ei voi oikein tehdä muuta kuin edetä asia kerrallaan, toistaiseksi meillä on kuitenkin vielä mahdollisuus onnistua.

Matkasuunnitelman suhteen alkaa olla selvää, että reitti ei jatku enää saaria ylemmäs kohti Bahamaa. Aika ei tule yksinkertaisesti riittämään enää kuin ehkä jollekkin lähimmistä pikkusaarista Saint Martinin ympäristössä. Neljän kuukauden aikajakso Karibialla typistyi meidän osaltamme kahden-kolmen kuukauden verran maston menetyksestä johtuen. Ymmärtää varmaan sanomattakin, että asia harmittaa meitä molempia. Neljä kuukautta olisi kaikkiaankin ollut lyhyt aika viettää tällä alueella, jos joku kysyisi nyt niin kahden vuoden aikaikkuna olisi Karibian kierrokselle ainoa järkevä ratkaisu. Ollaan kyllä käytetty useita hetkiä myös siihen, että ollaan pohdittu kuinka ihmeessä saataisiin rahoitus vielä toiselle vuodelle kasaan. Silloin uuden maston ja (toivottavasti ajoissa löytyvien) purjeiden kanssa ehtisi hieman tutustua eikä uudelle ylitykselle lähteminen tulisi näin nopeasti. Olisi myös aikaa hurrikaanikauden jälkeen nähdä vielä ne pohjoisemmassa sijaitsevat paikat jotka nyt jäävät välistä. Erityisesti se Kuuba, jonne olemme yrittäneet tuloksetta päästä jo vuodesta 2018...

Kaikelle on kuitenkin tarkoituksensa, joten näillä mennään mitä on annettu. Ehkä vielä joskus matkamme vie meidät kyseisille saarille. Nyt on kuitenkin alettava henkisesti valmistautua tulevaan merimatkaan ja sen valmisteluihin. Tällä kertaa täytyy sanoa, että jännittää enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Silloin en vielä tiennyt mitä odottaa, joten en osannut myöskään pelätä. Nyt tiedän ja se kyllä pistää puntit hieman tutisemaan...