Les Saintes ja hyytävä kilitarina

Veneen rakentelu täällä Saint Martinin laguunin telakalla yli 30 asteen lämpötiloissa ei ole ollut kovin hohdokasta tai motivoivaa. Inspiraatiolle ja ajatuksille ei ole ollut aikaa, joten myöskään uutta tekstiä ei ole syntynyt. Mutta ei hätää, sillä julkaisemattomia tarinoita löytyy kyllä juuri tällaista hetkeä varten. Karmaiseva kauhutarina Guodeloupen Les Saintes saarilta siis ikäänkuin mainoskatkoksi tähän väliin. Pitäkää hatuistanne kiinni!

Ps. Tarina on osittain fiktiota, vaikka perustuukin tosi tapahtumiin.

Oli kirkas ja aurinkoinen päivä, kun saavuimme tuon asumattoman ja karun saaren edustalle veneellämme. Ilma seisoi tunkkaisen kuumana ja ilmassa oli outo väreily. Paikka näytti kuitenkin kauniilta ja päätimme lähteä tutkimaan saarta tarkemmin, pääsisimmehän samalla hieman jaloittelemaan. Kiinnitimme dinghyn rannan tuntumassa kasvavaan puuhun ja lähdimme kävelemään kohti polkua, joka nousi kohti saaren harjannetta.

Otettuamme vasta muutamia askeleita kuivien ja rapisevien lehtien täyttämää polkua, kuului sen laidalta yllättäen räsähdys ja rapinaa. Jähmetyimme kauhusta ja yritimme paikallistaa äänen lähdettä. Samassa raivopäinen joukko verenhimoisia siivekkäitä otuksia rynnisti polun viertä ja leyhytteli iljettäviä siipiään mahtipontisesti, kuin yrittäen osoittaa meille paikkamme arvojärjestyksessä. Saarta asutti villien kanojen lauma, jota johti vähintäänkin arveluttava ja silmiään muljautteleva valtava kukko. Halutessaan se voisi repiä silmät päästämme kynsillään ja sen sulat uhkuivat villiä ja alkukantaista voimaa.

Sykkeen hieman tasaannuttua ja noiden kaameiden elikoiden kadottua saaren uumeniin, huomasimme polulta rantaanpäin katsottuna jotain erikoista. Tumma hahmo makasi hiekalla ränsistyneen rakennelman alla, joka oli joskus palvellut ilmeisesti aurinkosuojana tai kenttäkeittiönä. Pysähdyimme paikoillemme ja pidätimme hengitystä. Siristelimme silmiämme nähdäksemme mitä maassa oikein lojui ja sillä pirullisella hetkellä tuo pieni mutta synkeä möykky ponkaisi pystyyn ja liikkeelle! Ja mitä vielä, sen seuraksi liittyi myös muutama muu, vaaleampi ja karvainen otus. Onneksi ne näyttivät pelkäävän meitä enemmän kuin me niitä, sillä ne luikkivat nopeasti tiehensä. Se mitä emme kuitenkaan tienneet, oli että nuo vaanivat kissaeläimet seurasivat jokaista liikettämme saarella puiden ja pensaiden varjoista tarkkaillen ja olivat meitä koko ajan askeleen edellä.

Olimme huomanneet polulla eläimen jätöksiä ja arvelimme, että saarella saattaisi asustaa esimerkiksi vuohia. Kasvusto oli kuivaa ja karua ja se oli erityisen kärsineen näköistä noin metrin matkalta kasvien juuresta ylöspäin. Joku oli kalunnut aivan kaiken mennessään ja jättänyt vain piikikkäät kaktukset jälkeensä. Nousimme mäkeä ylöspäin ja kuuma ilmasto, sekä kummallinen tunne selkäpiissä alkoivat tuntua voimakkaammin. Aivan kuin meitä olisi seurattu. Käännyin katsomaan taaksemme, mutta en nähnyt ketään. Ehkä vain kuvittelen omiani. Jatkoimme kohti saaren harjannetta.

Hieman enne huippua puiden katveessa seisoi ensimmäinen vuohi. Se tuijotti meitä uhkaavasti ja ymmärsimme kyseen olevan lähistöllä hoipertelevan jälkikasvun suojelemisesta. Lähestyessämme vanhan sodanaikaisen linnoituksen raunioita, näimme vuohia enemmänkin, aivan kuin ne olisivat parveilleet linnoituksen ympärillä ja sinne johtavalla tiellä. Suloiset pienet kilit johdattivat meitä polulla, mutta eivät antaneet koskettaa itseään. Lopulta karmiva linnoituksen raunio aukesi eteemme mangrove viidakon keskeltä. Se oli osittain sortunut ja vain joitain seiniä oli vielä pystyssä. Kasvillisuus oli vallannut joskus kukoistaneen rakennelman ja pitkät liaanit valuivat suurista synkistä puista kohti maata. Unohduin hetkeksi haaveilemaan historiasta ja tarinoista, joita tuolla paikalla oli joskus kauan sitten eletty todeksi ja pelästyin, kun jokin vilisti jalkani vierestä hipaisten ihoani. Jokin inha niliväinen oli pinkaissut jalkani alta syrjään ja niitä näytti olevan maassa enemmänkin. Maa suorastaan kuhisi niitä ja ihmettelin mistä ne olivat yllättäen ilmestyneet.

Vaeltelimme hetken maisemia ihaillen jyrkänteen reunalla ja pujahdimme sitten erään raunion sisäpihalle. Pihan keskellä oli matala maja, jossa ei ollut ovea. Päätimme kurkistaa sisään majaan ja juuri kun olimme oviaukon kohdalla, kuului veret seisauttavan karmiva rääkäisy, joka kuuluu korvissani vielä tänäkin päivänä. Sekunnin murto-osassa tajusimme, mistä oli kyse. Majan sisällä oli syvä, mustaa vettä täynnä oleva kaivo. Takanamme sen sijaan vuohi armeija, joka piiritti meitä ja tiivisti rinkiänsä lähestyen meitä. Tulenlieskat silmissään ja terävät sarvet tanassa nuo inhalta lemuavat sorkkaeläimet, demonin jälkeläiset ja suorastaan saatanan lähettiläät ajoivat meitä kohti kaivon myrkylliseltä haisevaa, kuplivaa vettä. Nappasin Seiloria kädestä ja juoksimme henkemme edestä. Viime hetkellä livahdimme vuohien tiivistyvän ringin ohi ja ulos raunion sisäpihalta.

Ryntäsimme polulle ja mäkeä alas. Takaamme kantautui vaikertava ja rohiseva ääni, kilien hirvittävä valitus. Saaren harjanteelta alaspäin matka taittui muutamassa hetkessä ja kertaakaan taaksemme katsomatta loikimme kohti rantaa.Terävät rantakivet pistelivät, kun sydän pamppaillen ja hiki valuen syöksyimme veneelle ja poistuimme tuolta kirotulta saarelta. Vain valtavat harmaat pelikaanit jäivät kaartelemaan saaren yllä ja odottamaan seuraavaa uhria, sitä joka ei ehtisi juosta karkuun...