Hugon tarina

Tapasin Hugon ensimmäisen kerran pesutuvassa telakkamme lähellä. Tajusin liian myöhään, että pesukone ei toimi viiden sentin kolikoilla ja minulta uupui siis alle euron verran käypiä rahoja saadakseni masiinan päälle. Pesutuvassa oli samaan aikaa eräs noin neljissäkymmenissä oleva mies, joka oli ystävällisesti tervehtinyt minua saapuessani ovesta sisään. Niimpä päätin kysyä olisiko hänellä vaihtaa rahoja sopivampaan muotoon, ja olihan hänellä. Siinä hetken pohdittuamme, miten rahaa tulisi liikutella meidän kesken, päätti hän lahjoittaa minulle kokonaisen euron verran ilman mitään vastineita. Sovimme, että toisella kertaa sitten toisin päin. Tämän jälkeen istuimme hiljaa noin 30 minuutin ajan tuijottaen molemmat omia pesukoneitamme. Hänen koneessaan pyöri oranssit lenkkarit ja minulla mekkoja ja Seilorin kalsarit.

Toisen kerran näin Hugon viereisellä urheilukentällä lenkkeilemässä. Kävelin itse sisärataa ja hän juoksi ulkorataa. Suunta meillä oli sama, joten emme varsinaisesti kohdanneet kasvokkain kertaakaan ja moikanneet. En tiedä tunnistiko tai huomasiko hän minua.

Kolmannen kerran olin matkalla ruokakaupasta venettä kohti ja repun lisäksi minulla oli molemmissa käsissä kangaskassit. Tunnistin Hugon tulevan vastaan jonkun ystävänsä kanssa ja ajattelin, että jopas me nyt törmäämme joka paikassa. Tervehdimme ja hän kysyi hymyillen, että olenko taas matkalla pyykkitupaan. Kerroin olevani tällä kertaa ruokakauppareissulla. Toivotettiin hyvät päivänjatkot ja jatkettiin matkojamme.

Kun neljännen kerran törmäsimme aivan sattumalta telakkamme pihassa, päätin mennä juttelemaan. Vasta tällöin esittäydyimme ja hän kertoi olevansa Hugo. Hän oli töissä telakalla ja kävi läpi telineitä, joiden varaan maihin nostetut veneet laitetaan nojaamaan. Seuraavan vartin aikana kuulinkin hänen jännittävästä elämäntavastaan ja seikkailuistaan tehokkaan tiivistelmän.

Belgialais-espanjalainen Hugo oli reissannut elämänsä aikana ilmeisen paljon ja pienellä pakettiautolla tehty roadtrip euroopassa oli johtanut hänet joitain vuosia sitten myös Suomeen. Sakasalainen tyttöystävä lensi aina silloin tällöin viikonlopuksi sinne, missä Hugo sattui milloinkin olemaan. Tälle reissulle, jolla Hugo parhaillaan oli, hän oli lähtenyt manner-Espanjasta ”vene liftaamalla”. Ensimmäinen kyyti oli vienyt hänet Kanariansaarille, josta hän oli etsinyt seuraavan veneen ja matkustanut Karibialle. Jos ymmärsin oikein, hän oli tavannut täällä Saint Martinilla ystävän, jonka kanssa he jatkoivat taas uuden veneen kyydissä kohti Englannin neitsytsaaria. Siellä aikansa pyörittyään Hugo oli palannut lentäen Saint Martinille, koska kertoi täällä olevan helpompi löytää töitä. Ja niin hän nyt työskenteli täällä, samalla telakalla, jonne me päädyimme rakentamaan mastoamme. Hänellä oli jo sovittuna paluumatka Atlantin yli tälle keväälle, eli ihan lähiviikoille. Hän pohti matkaavansa seuraavaksi ehkä Välimerelle ja viettävänsä kesän siellä. Suunnitelmia sen pidemmälle ei vielä ollut. En tajunnut kysyä missä hän tällä hetkellä mahtoi asua, mutta luultavimmin jossain tässä lähellä. Asumus tai sen puute tuskin oli reissumiehelle kovin suuri ongelma.

Hugon kohtaaminen ja hänen tarinansa olivat mielestäni ispiroivia ja ajatuksia herättäviä. Niin vaan maailma heittää eteen jonkun tuntemattoman ihmisen, jonka kanssa polut kohtaavat aina uudestaan ja uudestaan. Elämäntyyli, jota Hugo elää, poikkeaa hyvin vahvasti monen lähipiirini henkilön elämäntyylistä ja juuri siksi se oli kaikessa jännittävyydessään ja ennakoimattomuudessaan ihanan raikas muistutus siitä, että elämää voi halutessaan elää myös näin. Reissumme aikana olemme tavanneet monia, jotka ovat parhaillaan samanlaisella matkalla kuin me ja jopa muutamia, jotka ovat matkalla ihan ilman paluupäivää. Työssä käyminen, perheen perustaminen, omakotitalo ja tietynlainen elämän suorittaminen on malli, jota sukupolvelta toiselle opetetaan, koska niin on aina tehty. Mutta mitä jos niin ei enää olisi. Mitä jos vuoden purjehdusreissu ei olisikaan poikkeustila, josta palataan suorittamaan elämää siten kuin ennenkin. Mitä jos se olisikin se normaalitila, jonka ympärille rakennetaan juuri ne asiat, jotka halutaan elämässä pitää?