Matkamme traagisin päivä

Seitsemäs päivä helmikuuta, aikalailla puolisen vuotta matkaan lähdöstä, tapahtui jotain kamalaa. Päivä alkoi rauhallisesti ja lähdimme heti auringon noustua purjehtien Guodeloupelta kohti Antiquaa. Aurinko nousi ja keli oli hyvä. Sen verran aallokko keikutti, että sain jälleen nauttia matkapahoinvoinnista. Kello oli vasta hiukan yli yhdeksän, kun aivan täysin yllättäen, ilman mitään varoitusta puomin köysi rävähti syliini istuinlaatikossa. Hämmentyneenä nousin köyden alta ylös ja ihmettelin mitä oli tapahtunut. Vilkaisin kannelle kohti keulaa, enkä voinut uskoa näkemääni. Shokki ja epäusko alkoi vallata kehoa ja mieltä. Meillä ei ollut enää mastoa.

Se mitä mastosta oli jäljellä, makasi osittain kaiteen päällä köysien seassa ja hakkasi veneen kylkeen aallokossa. Se mikä vielä hetki sitten oli ollut veneemme korkein kohta, oli nyt näkymättömissä meressä. Tuijotimme Seilorin kanssa kannelle silmät ammollaan ja yritimme käsittää, mitä juuri oli tapahtunut. Ei ollut kuulunut sen suurempaa ääntä, vesi ei ollut roiskunut, emmekä olleet nähneet maston kaatumista. Ensin se vain oli ja sitten sitä ei enää ollutkaan. Puristava tunne alkoi syöksyä adrenaliinin mukana ympäri kehoa. Okei, nyt täytyy miettiä. Mitä me tehdään? Seilori toisti muutaman kerran, että ei ole mitään hätää. Sitten hän sytytti tupakan ja istui pelastusveneen päälle polttamaan. Huomasin kannen luistonestomaton repeytyneen pieneltä matkalta irti. Ajattelin, että ei ole totta, tuohon jää niin ruma jälki. Sitten en keksinyt muuta, kuin napata kuvan maston tyngästä, joka harmaata taivasta kohden törötti viimeisillä voimillaan.

Vain minuuttien kuluttua alkoi epätoivoinen yritys pelastaa masto, tai se mitä siitä olisi pelastettavissa. Yritin napata meressä retkottavasta, ainakin kahdesta kohdasta näkyvästi repeytyneestä isopurjeesta kiinni ja vetää sitä veneeseen. Turha yritys, märkä purje kiinnitettynä mastoon oli mahdotonta nostaa ylös. Seilori määräsi, että nyt ei saa sitten tippua. Molemmilla oli onneksi pelastusliivit päällä. Seilori yritti nostaa maston päätä, kai se kokeili olisiko sille yllättäen ilmestynyt taikavoimia, joilla vetää painava alumiinimasto kyytiin ja yritti samalla kuumeisesti miettiä, mitä nyt pitäisi tehdä. Totesi kuitenkin aika nopeasti, että pahalta näyttää ja kyykistyi maston jalan viereen. ” Onko helvetissä tulta?” se totesi hiljaa, johon vastasin ” turhaan sä kysyt multa...”. Aivan kuin olisimme käyneet jotain aivan normaalia keskustelua toistemme kanssa, jossain aivan tavallisessa arkipäivän tilanteessa. Vain vähän ennen maston kaatumista olimme kuunnelleet kauittimesta musiikkia, Maija Vilkkumaan Onkse väärin kappaletta, jonka kertosäkeessä lauletaan juurikin noin. Tilanteessa, jossa aivot tyhjenevät täysin, oli jäljellä enää helposti muistettava kertosäe, joka tavallaan sopi tilanteeseen kuin nenä päähän. Tilannekomiikkaa vai kahden ihmisen unelman raunioilla käyty keskustelu, viimeinen yritys pysyä positiivisena?

Takaamme ilmestyi melko nopeasti paikalle amerikkalainen prujevene, josta huudettiin meille tarvitsemmeko apua. Ääni hukkui osittain meren aaltoihin ja kaivoimme esille käsi VHF radion. Maston mukana mereen oli mennyt nimittäin myös radioantenni ja ennenkuin vara-antenni saatiin kytkettyä käyttöön, oli käsikäyttöinen VHF nopeampi käyttää. Teimme nopean päästöksen siitä, että jos masto on mahdollista pelastaa, koitamme tehdä niin. Ilmoitimme amerikkalaisveneelle, että yritämme pelastaa maston ja jos se ei onnistu, hylkäämme sen. Amerikkalainen vene lupasi jäädä lähistölle seuraamaan tilannetta ja alkoi kiertää meitä ympäri. Vinssillä yritimme nostaa mastoa ylös. Sen meressä oleva pää nousikin hieman, mutta maston tyvi, se joka vielä oli ilmassa, oli sellaisessa kulmassa, että vinssin köysi vain paukkui ja nyki tyhjää. Kun yritimme uudelleen vinssata meressä olevaa päätä, näimme sen katkenneen saalinkien kohdalta. Tästä ei tulisi mitään. Ei ollut enää järkeä yrittää nostaa mastoa, se oli entinen. Koko ajan aallokko pyöritti venettä ympäri ja masto hakkasi veneen kylkeen, oli vaarana se, että veneeseen tulisi reikä. Masto saattaisi myös retkahtaa kerralla mereen ja köysissä sekä vaijereissa kiinni ollessaan viedä meidät mukanaan. Sydän pamppaillen tehtiin päätös, että se on saatava irti. Nyt heti. Päätös jota kumpikaan ei olisi halunnut tehdä, mutta joka oli siinä kohtaa paras vaihtoehto jäljellä olevista. Ilmoitimme amerikkalaisveneelle, että yritämme irroittaa maston ja pyysimme heitä jäämään vielä hetkeksi lähistölle, siihen saakkaa että pääsisimme mastosta irti. Seilori nappasi puukon ja alkoi irrottaa köysiä. ”Hae vaijerileikkurit” se huusi ja syöksyin sisälle kaivamaan niitä. Hittolainen, tulipahan näillekin käyttöä, mietin hetken ja muistelin ne meille myynyttä merimiestä kiitollisena. Sitten muistin taas tilanteen missä oltiin. Kyyneleet yrittivät tulvia silmiin, mutta nyt ei ehtinyt sellaiseen ruveta. Takaisin kannelle ja leikkurit Seilorille. Sain käskyn leikata purjeiden köydet katki.

Se tunne, kun leikkaa puukolla katki kaikki ne kauniit ja rakkaudella hankitut köydet, joita on ajan ja vaivan kanssa laiteltu ja päivittäin käytelty, tuntuu yllättävän pahalta. Tunnen vieläkin käsissäni sen tuntuman, kuin leikkaisi irti jotain sellaista mitä ei ole tarkoitettu leikattavaksi. Pää ei kuitenkaan siinä kohdassa vastustellut, selviytymisvaisto oli voimakkaampi ja köydet, ne rakkaatkin, oliva nyt uhka ja vaaraksi meille. Seilori katkoi maston vaijerit. Viimeisenä leikattiin keulasta genuan eli etupurjeen rullalaite irti. Sen jälkeen masto painui Karibian meren pohjaan ja kurkottaessani katsomaan vääntyneen reunakaiteen yli, näin vain vilahduksen valkoisesta purjeesta, joka katosi syvyyksiin. Kyyneleet täyttivät silmät uudelleen.

Olimme vielä yhteydessä amerikkalaisveneeseen ja pyysimme heitä kiertämään meidät ympäri ja tarkistamaan, ettei missään näkyisi enää köysiä. Moottori oli jo päällä, mutta emme uskaltaneet vielä laittaa vaihdetta päälle, ettei potkuriin sotkeutuisi mitään. Amerikkalaisvene ilmoitti meidät kierrettyään, että kaikki näyttäisi olevan ok ja mitään ylimääräistä ei näy. Sitten he varmistivat että voivat jatkaa matkaa ja heiluttivat meille hyvästiksi. Tsemppasivat vielä näyttäen peukkuja ja katosivat sitten toiseen suuntaan. Kiitokset heille, henkisenä tukena heistä oli suuri apu ja jos tilanne olisi muuttunut todella huonoksi, olisi toisen veneen läsnäolo voinut olla ratkaiseva hengenpelastus apu. Laitoimme vaihteen päälle ja lähdimme palaamaan kohti Guodeloupea. Molemmat tärisimme ja sanoja ei heti oikein ollut. Istuimme vain hiljaa ja yritimme edelleen ymmärtää mitä oli tapahtunut. Se kaikki tuntui vaan niin käsittämättömältä.

Toimimme tilanteessa parhaamme mukaan. Mitään ei olisi oikeastaan voinut tehdä toisin, ei ennakkoon eikä itse tilanteessa. Yhteistyömme toimi jälleen kerran ja aivot tekivät tilanteen mukaiset ratkaisut. Paluumatkalla Guodeloupelle molemmat tiesivät, että asiat kyllä saadaan järjestettyä jotenkin. Valtava työmäärä, ajallinen keskeytys matkallemme ja kulujen summa toki pyörivät päässä. Mitä jos vakuutus ei jostain syystä korvaa tätä tai uuden maston saaminen vie niin kauan, että meidän matkamme päättyy tähän? Kaikenlaista sitä tuli mieleen, mutta päälimmäisenä oli kuitenkin suru. Surun tunne, joka kumpusi jostain sellaisesta, mitä läheisemme ja ystävämme eivät voisi ymmärtää. Materian menettäminen, olkoonkin että kyseessä oli melkoisen arvokas materia, ei meitä harmittanut. Sen sijaan se, mitä masto ja purjeet meille symboloivat, oli arvokkaampaa kuin raha. Mereen vaipui osa meidän kotiamme, Cruellaa. Sinne vajosi myös unelmia, suunnitelmia ja vapautta. Sellaisia asioita, joiden menettäminen tuntuu palana kurkussa ja tyhjänä kumisevana olona sisällä. Asiat kyllä järjestyvät jotenkin, reissu ehkä jatkuu jonkinlaisena, mutta ei enää sellaisena kuin se oli.

Veneissä on kyllä jotain kummallista. Tiedä sitten johtuuko se siitä, että niillä on nimi ja niitä kohdellaan siksi hieman kuin ihmisiä tai lemmikkejä. En olisi koskaan uskonut, että kiintyisin veneeseen tai tuntisin tällaisia tunteita niitä kohtaan. Silloin kun suomalaisen purjehtijan Tapio Lehtisen vene Asteria upposi Intian valtamerellä viime syksynä, tuntui se erityisen pahalta. Se tunne oli jotenkin haikea ja pohjaton, hankala selittää ja käsittää. Nyt menetettyämme osan Cruellasta tuo tunne on taas läsnä. Vahvempana kuin aikaisemmin. Ehkä se kaikki liittyy jotenkin myös mereen, sinne kun jokin asia uppoaa, sitä ei saa enää koskaan takaisin.