Merivettä moottorissa ja mustekalan mahti
Heti maanantaina alkoi tulla vastaan viitteitä siitä, että alkava viikko tulisi olemaan haasteellinen. Veneellä olo ahdisti, halusin pois pienestä tilasta ja oikeastaan koko elämästäni hetkeksi. Mikään ei tuntunut miltään, ei ollut selkeää tavoitetta ja asiat olivat päässäni sekaisin ja sikinsokin. Vatsan pohjassa tuntui ikävä paine, jonka tiesin johtuvan epämukavasta ja stressaavasta tilanteesta. Olimme olleet paikoillamme liian pitkään ja paikassa jossa emme olisi enää halunneet olla. Veneessä oli riittänyt asennettavaa, siivottavaa ja touhuttavaa jokaiselle viikon päivälle ja molemmat aloimme olla jo kypsiä veneessä kököttämiseen. Seilori oli jo ostanut ja asentanut meille uudet aurinkopaneelit rikki menneen tilalle, värkkäillyt makuuhuoneen kattoluukkuun uuden ilmanvaihtoventtiilin ja järjestänyt tuuliperäsimen rikkoutuneen osan huoltoon. Viimeisimpänä olimme tyhjänneet siivouskomeron ja varaston aikomuksenamme vain järjestää ne uudelleen. Ikäväksemme löysimme moottorin pakoputkesta vuodon, joka täytyisi korjata ennenkuin voisimme lähteä. Emme kuitenkaan olleet tavoittaneet korjaajaa yrityksistä huolimatta ja päivä mateli ikävässä välitilassa, jossa ei oikein tiedä mitä tekisi, kun asiat eivät etene, eikä niihin pysty itse vaikuttamaan. Niimpä lähdimme satamaan käymään suihkussa ja nappaamassa ehkä jotain syötävää.
Yrityksistä huolimatta sopivaa ravintolaa ei oikein löytynyt. Harmitti ja maailma tuntui olevan meitä vastaan ihan jokaikisessä asiassa. Oli huonoa valikoimaa, liian kallista listaa, tupakoivia pöytänaapureita, liian suolattomia ranskalaisia (kuinka valtavia ongelmia voikaan ihmisellä olla). Lopulta päädyimme vain palaamaan takaisin veneelle ja makaamaan punkassa koko päivän. Se osoittautuikin kyllä oikein hyväksi tavaksi toimia, sillä pitkästä aikaa meillä oli aikaa toisillemme. Kuinka hullulta se kuulostaakin, kun asuu kahdestaan pienessä veneessä, mutta yhdessä samassa tilassa oleminen ei tarkoita sitä, että olisi välttämättä läsnä.
Tiistaina korjaajaan saatiin yhteys ja seulan lailla vuotava pakoputki toimitettiin paikattavaksi. Vaan koska ongelmien määrä tuntuu olevan vakio, oli yhden asian ratketessa jo toinen ongelma matkalla ratkaistavaksi. Iltapäivällä sydän hyppäsi kurkkuun, kun Seilori huudahti kannella. Äänensävystä tiesin heti, että nyt on jotain pielessä. Ja niin olikin, meidän dinghy oli nimittäin kadonnut. Jäljellä oli vain surullinen harmaa köysi, joka yksinäisenä kellui vedessä. Ei hitto, kumivenettä ei tosiaan näkynyt missään lähimaillakaan ja tuulinen keli ja aallokko painoi meitäkin siihen malliin merta kohti, että irrallaan vaappuva kumivene olisi varmasti jo pitkällä ulapalla. Seilori nappasi kiikarit käteen ja alkoi haarukoida aluetta. Yhtäkkiä hän bongasi erään kaukana häämöttävän katamaraanin kyljessä tutun näköisen dinghyn. Se voisi ehkä olla meidän, ainakin katamaraanin kyljessä oli kaksi dinghyä, mikä viittasi siihen, että veneen asukit olivat ehkä pelastaneet karkuteillä ajelehtivan paattimme. Yritettiin ottaa yhteyttä VHF radion kautta, mutta kukaan ei vastannut meille. Haastavaa se oli myös siksi, että meillä ei ollut tiedossa veneen nimeä, jota kutsua. Tilanne oli hankala, sillä ilman dinghyä, emme voisi lähteä käymään katsomassa katamaraanin luona, onko meidän dinghymme siellä. Veneemme ei myöskään liikkuisi mihinkään, sillä ilman huollossa olevaa pakoputkea ei moottoria voisi käynnistää. Edellispäivän tunnelmat vankina veneessä olemisesta alkoivat olla ihan käytännön tasolla totta. Hetken harkitsin uimaan lähtemistä vaikka virta olikin kova merelle päin. Suunta olisi ainakin katamaraanille päin ja virta antaisi pitkään matkaan hieman vauhtia. Mutta jos dinghy ei olisikaan meidän? Sitten ei kyllä pääsisi enää uimalla takaisin vasta aallokossa. Niimpä liftaus ohimenevien dinghien kyytiin jäi ainoaksi vaihtoehdoksi. Seilori viittoili hullun lailla heiluen, mutta ihmiset eivät näyttäneet huomaavan meitä lainkaan. Se eräs joka huomasi, ajatteli varmaan meidän olevan vain jotain hulluja, kun seilori osoitti kädellä heidän kulkusuuntaansa ja nosti ylös peukkua liftaamisen merkiksi. Täälläpäin se ymmärrettiin ”kaikki hyvin, tuohon suuntaan” merkiksi ja dinghyn kuski heilautti kättään hymyillen. Sovittiin että seuraavalle viitotaan ”tule tänne” ja unohdetaan se lifti peukku. Yritettiin myös huutaa ja viheltää naapuriveneisiin, mutta tuuli vaimensi äänen matkalla ja naapuriveneen neitokainen ilmeisesti kuvitteli Seilorin flirttailevan ja painui sisätiloihin. Lopulta eräs yhden hengen kumipaatti lähestyi ja huomasi meidän elämöintimme. Se tuli lähemmäs epäröivän näköisesti, mutta kuultuaan ongelmamme lupasi kuskata Seilorin katamaraanin kylkeen. Jäin veneelle odottelemaan jännityksellä, kuinka tilanne etenisi. Jonkun ajan kuluttua liftikuski painelikin rauhallisesti ohitse yksinään, josta tein päätelmän että dinghy on joko löytynyt tai sitten Seilori on hukutettu johonkin matkalle. Onneksi ensimmäinen päätelmä osui oikeaan ja pian Seilori palasi kotiin karkulaisemme kanssa. Se kiinnitettiin tuplakiinnityksellä veneen kylkeen ja katamaraanille toimitettiin viinipullo kiitokseksi päivämme pelastamisesta. Paluumatkalla veneelle dinghyn moottori alkoi yskiä. Hiphei, lisää korjattavaa.
Iltasella pakoputki (josta oli löytynyt enemmän reikiä kun haluaisi uskoa) ja tuuliperäsimen osanen saatiin takaisin. Seilori kiinnitti osat toiveikkaana paikoilleen ja aloimme jo mielessämme nähdä meidän lipuvan seuraavan aamuna ulos lahdelta kohti uusia maisemia. Mutta eihän se ihan niin helposti mennyt. Moottorin öljyjen tarkastamisen yhteydessä moottorista löytyi merivettä! Ihan tarkkaan en siinä kohtaa tienny mitä se tarkoittaa, mutta ymmärsin että nyt saattaa olla tosi paha tilanne meneillään. Moottorin menetys olisi meille budjetin ja aikataulun suhteen naula arkkuun ja siinä menisi sitten uusiksi kyllä kuvio jos toinenkin. Seilorin ilme kertoi, että tilanne on huono. Miten ihmeessä vastoinkäymiset nyt vain seurasivat toinen toistaan? Kun yksi asia ratkesi tai näytti hetkellisesti siltä, että kohta oltaisiin valmiita, tuli aina seuraava säätö vastaan. En keksinyt siinä kohtaa muuta, kuin leipaista suklaakakkua.
Hetken keräiltyämme itseämme ja tilannetta, käytiin läpi mahdollisia skenaarioita siitä mitä on tapahtunut. Pahimmassa tapauksessa merivesi on ollut moottorissa siitä lähtien kun olemme tulleet ankkuriin, eli noin viikon. Silloin merivesi on ehtinyt tehdä tuhojaan moottorin sisäosiin ja ollaan pulassa. Toinen mahdollisuus on, että merivesi on mennyt moottoriin samana päivänä pakoputken irrotuksen yhteydessä, eikä se ole ehkä ehtinyt vielä tuhota mitään kovin pahasti. Jokatapauksessa öljyt pitäisi vaihtaa heti, jotta nähdään mikä tilanne siellä on meneillään. Näin sitten toimittiin ja sen jälkeen moottoria yritettiin käynnistää. Vaan eipä se käynnistynyt. Joku suodatin oli kastunut ja sitä piti kuivattaa kieputtamalla moottoria eli starttailtiin menemään useita kertoja. Voi sitä helpotuksen määrää, kun kone lopulta hurahti käyntiin. Vaikutti siltä, että vesi oli ollut moottorissa vain päivän ajan ja että tilanne olisi vielä korjattavissa. Ilmeisesti jokin ”mahdoton” tapahtuma oli sittenkin ollut mahdollinen ja mikälie lappo ilmiö oli hulauttanut vedet väärään suuntaan ja suoraan moottoriin pakoputkea poistettaessa. Meiltä puuttui moottorin lapposuoja. Tämän jälkeen Seilori kävi kurkkaamassa pakoputken meininkiä ja löytyi muutama vuotokohta lisää, tietysti (Kaiken kaikkiaan paikattuja reikiä pakoputkessa oli lopulta 14 kappaletta). Todettiin, että nyt mennään nukkumaan ja seuraavana päivänä jatketaan. Ryhdyin pesemään hampaita ja vessan tankista loppui vesi. Katsoimme toisiamme ja mietimme, että mitähän vielä.
Muutamien öljynvaihtojen ja pakoputken paikkauskeikan jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa Le Marinista kohti Fort de Francea. Jipii! Tunnelma kohosi välittömästi molemmilla, kun maisema alkoi vaihtua ja päästiin väljemmille vesille ruuhkasta ja venepaljoudesta. Tuli tilaa hengittää. Ankkuroimme yhdeksi yöksi Pointe du Boutin edustalle ja siirryimme siitä sitten Fort de Franceen lyhyen moottorointi matkan seuraavana aamuna. Alkuviikon huono onni jatkoi edelleen seurassamme ja laskimme epäuomiossa ankkurin kohtaan, jossa oli paljon kiviä. Ankkuri tietysti kietoutui kivien ympärille ja alle, mutta tämä huomattiin vasta myöhemmin illalla. Käytimme yhden päivän tutustuen Fort de Franceen, Martiniquen pääkaupunkiin ja kokemus oli kyllä positiivinen. Kauniita rakennuksia, eläväinen kaupunki ja iso puisto vanhoinen linnoituksen raunioineen. Käväistiin myös jännittävällä bussiajelulla kaupungin keskustan ulkopuolella ostoksilla. Bussiin hypättiin täysin tietämättöminä siitä, mihin se on edes menossa. Tunnelma ajoneuvossa oli todella tiivis ja lämpötila tukala. Meidän lisäksi linjurissa ei ollut muita länkkärin näköisiä matkustajia, kuin eräs valkoiseen kaapuun pukeutunut kirkon mies. Toisin sanoen loistimme matkustajien joukossa kuin diskovalot konsanaan sekä ulkonäkömme, että epävarman oloisen joukkoliikenne protokollan tuntemuksemme kanssa. Uskomatonta kyllä, löysimme haluamaamme kohteeseen ja lopulta vielä takaisinkin.
Ankkuri irtosi kivikosta lopulta
helposti, ehkä pettymys mustekala episodin takia oli tarpeeksi
vaistoinkäymistä yhdelle aamulle. Viipotimme auringon paahteessa
Martiniquen pohjoispäätä ja Saint Pierreä kohti. Upea ranta ja
kauniit talot, jotka muuten näyttävät vhdoin siltä kuin Karibian
matkaesitteissä, ottivat meidät vastaan. Saint Pierre oli
Martiniquen pääkaupunki, ennen kuin kaupungin takana kohoava
valtava Mont Pelee vuori purkautui 1902 ja tuhosi kaiken ympärillään.
Tämän jäljet voi edelleen huomata esimerkiksi rakennuksista, on uutta ja
ränsistynyttä rinnakkain. Hiekkaranta on tummaa laavahiekkaa.
Ehdottomasti tunnelmallisin ja ”aidoin” kohde jossa olemme
käyneet tällä saarella. Täällä olisi tarkoitus tehdä check-out ja lähteä auringon laskiessa yön yli purjehduksella
kohti seuraavaa saarta, Guodeloupea. Toivottavasti tämän viikon
haasteet jäävät pian unholaan ja alkava viikko tuo mukanaan
kauniita rantoja ja kirkkaita vesiä.
Onpa teillä seikkailut! Tsemppiä!
VastaaPoistaVähän väliä saa selvittää jotakin haastetta, mutta niinkai se on elämässä muutenkin!
Poista