Paskalla aallonharjalla ja muita sankaritarinoita Atlantilta

Kirjoitan tätä päivitystä St.Lucialla, Rodney Bayn lahdelle ankkuroituneena. Olemme siis päässeet perille Karibialle, ylittäneet Atlantin ja toteuttaneet erään reissumme suurimmista tavoitteista ja merkkihetkistä. Kummallista kyllä, Atlantin ylitys ei tunnu enää yhtään niin suurelta ja mahtavalta uroteolta, kuin miltä se ennen ylitystä tuntui. Ehkä siksi, että monet muutkin reissupurjehtijat, joiden matkaa seuraamme somessa, ovat suoriutuneet kyseisestä urakasta ja tapahtuma näyttäytyy meille siksi nyt kovin yleisenä ja normaalina touhuna. Ehkä pää ei ole vielä käsittänyt tapahtunutta tai kenties aika kultaa jo muistoja ja silottelee kokemusta kevyemmäksi. Olemme saaneet paljon mukavia viestejä ja onnitteluita ihmisiltä, jotka ovat eläneet mukana matkassamme ylityksen ajan. Tuntuu silti liioittelulta tehdä tästä isoa numeroa. Sen sijaan ylityksen aikaisten tapahtumien, ajatusten ja tunteiden jakaminen tuntuu järkevältä. Kaikkia tuntuu kiinnostavan, mitä siellä merellä sitten oikein tapahtui? No, siellä tapahtui paljon ja silti ei oikeastaan mitään. Instagramista löytyy reissumme tiivistettynä kuviin, mutta kuvat eivät paljasta kaikkia kulissien tapahtumia. Niistä tapahtumista kuulette nyt.

Lähtöpäivä oli aurinkoinen, mutta tuuleton ja meillä oli leppoisaa moottorilla ajelua Teneriffan Santa Cruzista saaren eteläpäähän Los cristianosiin. Iltasella topattiin pariksi tunniksi ankkuriin ja Seilori kuskasi maihinnousuveneellä eli dinghyllä ystäväpariskunnan, joka oli ollut ensimmäisen päivän vielä matkassa mukana, rantaan. Hyvin lähtee reissu liikenteeseen, ajattelin, kun Seilori palasi litimärkänä takaisin veneelle ja kertoi koko seurueen menneen mukkelismakkelis rantaveteen aallon yllätettyä reissulaiset. Aurinko oli tuolloin jo laskemaisillaan ja jatkoimme matkaa kohti pimenevää merta. Los cristianosin valot jäivät koko ajan kauemmas ja kauemmas.

Ensimmäiset päivät merellä olivat lähtö väsymyksestä toipumista. Katseltiin horisonttiin häviäviä saarten ääriviivoja ja syötiin ylityksen ainoaksi jäänyt (ei juuri ollut jaksamista kalastukseen) mini tonnikala. Ohitettiin myös useita Atlantin yli matkalla olevia soutajia, joista tosin nähtiin useimmat vain tutkassa. Erikoinen valkoinen laatikko tuo valtamerelle tarkoitettu soutuhärpäke ja vielä erikoisempaa on koko konsepti soutamisesta Atlantin yli. Siinä ollaan jo itsensä haastamisen ytimessä! Muutamien päivien matkanteon jälkeen tuuli virisi ja moottori sammutettiin. Siitä eteenpäin matkaa tehtiin loppuun asti tuulen voimalla. Tuulen mukana tuli vauhtia, mutta tietysti myös aallokkoa ja keikutusta. Keikutuksen tuoma uupumus ja ärsytys yhdistettynä lähtö väsymykseen ja uuteen vuorokausirytmiin (kolme tuntia unta ja kolme tuntia vahdissa) aiheutti ikävän närästyksen. Tässä saattoi olla takana myös ylenmääräinen banaanien popsiminen, sillä hieman ylimitoitettu hedelmien ja erityisesti banaanien määrä ja huono säilyvyys johti raivokkaaseen yritykseen ehtiä syömään tuotteet ennen kuin ne pilaantuvat. No, olo tasaantui kun rytmiin alkoi tottua. Olimme päivisin hereillä noin viisi-kuusi tuntia yhtäaikaa, yleensä puolesta päivästä eteenpäin. Alkuillasta torkuttiin tarpeen mukaan muutamia tunteja ja noin kahdeksalta illalla alkoi pyöriä kolmen tunnin vuoroissa vahdit. Aika nopeasti todettiin, että samat vahdit kannattaa ottaa joka yö, koska vaihteleva vuoro oli kropalle liian rajua. Niimpä minä nukuin illalla ja valvoin puolen yön tietämillä ja Seilori kukkui aamuyön ja pääsi auringon noustua taas lepäämään. Mulle vuoro aamu kuudesta puoleenpäiväänkin oli jo ihan ok, sillä valoisaan aikaan meikäläinen pysyy paremmin hereillä.

Pari ensimmäistä viikkoa sujui kelien suhteen rauhaksiin, oli aurinkoista ja keikutus melko kohtuullista. Otettiin kansi suihku merivedellä, eli kipattiin ämpärillä merivettä niskaan. Nähtiin pallopäävalas parvi, joka kelluskeli kuin olisivat nukkuneet, pinnan tuntumassa. Melko nopeaan painuivat kyllä veden alle piiloon kun lähestyttiin, eikä niistä sitten enää juuri mitään näkynytkää. Viidestä kuuteen yksilöä siinä kuitenkin bongattiin, mukana oli isompia ja pienempiä. Meillä oli lihapullapäivä, lättypäivä, sienikeittopäivä ja kanarian saarten ryppyperunoitakin testailtiin itse valmistettuina ja merivedessä keiteltyinä. Joulukinkkuna ja päivien piristyksenä toimi jamon, vuoltava kuivattu sian jalka. Päivät toistivat toisiaan, vaikka pieniä sävyeroja tulikin joistain vaihtelevuuksista sen suhteen kuinka nukuttiin päiväunia, luettiin kirjoja tai valmistettiin jotakin ruokaa. Meri, taivas ja yö näyttivät jokainen vuorokausi aina uudenlaisia sävyjä ja tunnelmia itsestään, eli samanlaista näkymää ei ollut kahta, vaikka jokapäivä ulkona olikin vastassa vain merta joka puolella. Ei ollut muita veneitä, ei eläimiä (lukuunottamatta lentokaloja) eikä radioliikennettä VHF radiossa. Öisin vahdissa kuuntelimme podcasteja tai musiikkia, välillä vain hiljaisuutta. Tutkaa tai edes ajotietokoneen näyttöä ei pidetty öisin koko aikaa päällä, mitä suotta, kun ei siellä ollut mitään vastassa. Ilman näytön valoja oli muutenkin helpompi tähtien valossa tiirailla ympäristöä, jos siellä nyt olisi jotain ollut tuloillaan kohti. Muutama tunti nukuttiin noina päivinä jopa samaan aikaan. Päivät ja yöt menivät nopeasti ja silti tuntui että matka ei etene mihinkään. Kymmenennen päivän kohdalla alkoi jopa vähän tylsistyttää.

Aallokko oli välillä helpompi ja välillä se valvotti nekin hetket kun olisi ollut oma vuoro nukkua. Ärsytti herätä vuoroon kun ei ollut juuri edes nukkunut. Ruokahalukin heikkeni ja mitä lämpimämpää alkoi merivesi ja ulkoilma olemaan, sitä hankalampaa sisällä oli nukkua, kun lämpötilä kohosi lähes kolmeenkymmeneen. Käytin kaksi kertaa matkan aikana kanisterissa ollutta makeaa vettä hiusten pesuun.Viikon välein suoritettu toimenpide oli ehkä veden tuhlausta, mutta vaikutti yleisfiilikseen niin positiivisesti, että oli sen arvoista. Merivesipesua yritin kerran ennen näitä, en yritä toista kertaa. Lopputulos oli melkein pahempi kuin ennen pesua.

Jouluna oli tarjolla mannapuuroa, hernaria ja joulukonvehteja. Soitettiin sateliittipuhelimella molempien kotiväelle ja juhlistettiin joulua, sekä puolimatkan saavuttamista baileys likööri huikalla. Iltasella myös muutama delfiini kävi hyvin pikaisesti näyttäytymässä ja tsemppaamassa meitä matkallamme. Sitä tsemppiä totisesti tarvittiin, sillä joulupäivän jälkeisenä yönä alkoi matkamme ”toinen vaihe” kun tummat pilvet alkoivat lähestyä meitä ja squallit toivat mukanaan kymmenkunta vesisateella höystettyä tuulenpuuskaista yllätystä.

Päiväkirjaan olen kirjoittanut ”hirmuinen tapaninpäivä”. Squallit loppuivat aamun valjetessa, mutta jättivät jälkeensä navakan tuulen. Heti aamuhämärässä koettiin kauhun hetkiä, kun purjepuomin preventteri, eli niin sanottu varmistusköysi, irtosi paikaltaan ja tehtiin vahinkojiippi. Purje puomeineen paukahti kovalla voimalla puolelta toisella ja kukas muukaan siellä oli silloin välissä, kuin minä. Olin onneksi istualtaan istuinlaatikon sisäpuolella ja ainoastaan puomin köysi osui kaulan ja solisluun alueelle. Hetken siinä ihmeteltiin, että kävikö pahasti. Selvittiin säikähdyksellä. Puomi meni ohi ylempänä ja säästi henkipoloni.

Tilanteet eivät siitä kuitenkaan helpottaneet. Tuuliperäsimen ohjausosanen hajosi ja Seilori ohjasi käsin kokopäivän (autopilotti ei jaksanut ajaa, kun aallokko oli niin suurta). Squallien loputtua virinnyt navakka tuuli nosti aiemmin kaksi-kolme metriset aallot viisi-seitsemän metrisiksi ja isoimmat olivat vieläkin suurempia. Veneen ohjaaminen oli haastavaa, ainakin mulle lähes mahdotonta. Aallokko oli todella epäsäännöllistä ja aallot piti ottaa vastaan tietyllä tavalla, että menossa oli edes jotain järjen häivää. Illemmalla ajoin kyllä hetken, kun aallokko vähän rauhoittui, silloinkin kauhun vallassa. Päivällä Seilorin ruokailu tapahtui haarukallinen kerrallaan syötettynä, kuin linnunpojan ruokinta konsanaan. Hidasta hommaa, mutta eipä meillä ollut mihinkään kiirus.

Tapahtui myös eräs niin sanottu shitshow episodi, nimittäin useita tunteja ruorissa kiinni olleelle kapteenille tuli tarve käyttää toilettia. Minä vaan kun en uskaltanut, enkä onnistunutkaan, siinä ryöpytyksessä pitämään venettä sitä hetkeä hallinnassa, että Seilori olisi voinut huussia käyttää. Tunnit kuluivat ja tilanne alkoi eskaloitua, oli pakko keksiä jokin suunnitelma. Niimpä kiinnitettiin sanko köydellä vinsseille molemmille puolille istuinlaatikkoa ja kiristettiin näin tilanteen vaatima tilapäispotta pysymään paikallaan ilman pitämistä (kädet kun olivat kiinni ruorissa ja sanottakoon että ihan pystyssä ja paikoillaan pysyminenkin vaati jatkuvaa aktiivisuutta). Yhdessä todettiin, että parisuhde on nyt tullut tähän pisteeseen, että tämäkin on vain yhdessä kohdattava ja kapteeni istutettiin slaavikyykkyyn reisijännityksen varaan erikoisvessaansa. Kaiuttimesta soi taustalla diamonds are the girls best friend ja yritin pitää itseni kasassa huvittuneisuuden ja ihailun keskellä, että en olisi herpaantunut liikaa ja unohtanut pisää kaksin käsin kiinni veneen rakenteista pysyäkseni kyydissä ( meillä oli toki lifelinet eli turvasysteemi, mutta eihän se estä pyörimästä sikinsokin pitkin istuinkaukaloa). Siinä se istui, luomakunnan huippu ja minun oma sankarini, kuninkaantuolilla aallonharjalla ja huolehti samalla meidän henkiriepujen selviytymisestä ja omista elintoiminnoistaan. Siinä hetkessä oltiin syvän luontoyhteyden ja kahden ihmisen keskinäisen luottamuksen ytimessä. Hienoja hetkiä. Tilanne jatkui siitä sitten monenlaisilla käänteillä, venehän heilui aika rajusti niinkun jo kerroin, mutta jätän sen lukijan arvailun varaan, kutsutaanko meillä istuinlaatikkoa nykyään sit- vai shitloodaksi.

Niin, miettikääpä kuinka yksinpurjehtijat sen tekee...

Samaisen päivän iltana koettiin myös elämäni erikoisin majoitusratkaisu, hotellivene Cruella nimittäin majoitti meidät keskellä Atlantin valtamerta yhden yön yli pysähdyksissä. Vuorokauden yhtäjaksoisen valvomisen ja koettelemusten jäljiltä molemmat oltiin sen verran rättipoikki, että päätettiin kääntää vene piihin, eli pysäytettiin vene ja kiinnitettiin ruori paikalleen. Keulapurjeen ollessa tuulenpuolella himmaa matkanteko minimiin ja vene liikkuu ainoastaan sen mitä nyt aallokon mukana ajelehtii (meidän tapauksessa parikymmentä mailia yön aikana). Seilori uutteroi tuuliperäsimeen patentin ja sitten painuttiin nukkumaan. Kamala pauke ja aallokko käänsi venettä kallelleen koko yön ja koiran unta nukkuva miehistö heräili vähän väliä tsekkaamaan tilannetta, mutta taidettiin siinä olla sen verran väsyneitäkin, että ei ihan jokainen kilahdus enää edes liikauttanut.

Tuuliperäsintä korjattiin matkan aikana ainakin sen viisi kertaa. Se kesti hetken ja antoi taas periksi. Lopulta ajoimme vain etupurjeen voimalla, jotta fiksailtu tuuliperäsin jaksoi pysyä kasassa ja tilanteen tasalla. Eräs kerta, kun tuuliperäsin taas irtisanoutui varoittamatta, johti siihen että meikäläiselle tuli pakkokeikka ruorin varteen, jotta Seilori sai puuhastella ohjausta kuntoon. Ei sillä, ettei ohjaaminen olisi luonnistunut tällaisessa lähes normaalissa aallokossa, en vain yksinkertaisesti pitänyt siitä. Vaihtoehtoja kun ei kuitenkaan ollut, päätin varustautua koitokseen siten, että se olisi mahdollisimman mukava. Vaatteet veks, aurinkorasvaa pintaan, popit soimaan, ruma lätsä päähän aurinkosuojaksi ja eikun menoksi. Mitä kovempaa laulaa shakiran tahtiin, sitä vähemmän miettii sitä, kuinka oikeastaan on aivan kauhuissaan ja tekemässä jotain tosi epämieluisaa hommaa. Siinä sitä sitten topless kapteeni, merten kauhu, etsi pilvistä milloin valaskuvioita, milloin kamelia ja koitti pitää suunnan niiden mukaan suorassa. On se kyllä kumma minkälaisiin tilanteisiin sitä itsensä vapaaehtoisesti järjestää.

Uuttavuotta vaihdettiin merellä kolmeen otteeseen, koska voitiin. Kelloja piti nimittäin siirtää muutamalla tunnilla taaksepäin. Molemmat meistä juhlivat vuoden vaihdetta yksin vahdissaan ja kerran mökötettiin yhdessä, kun vuosi ehti vaihtua ennenkuin edes ehdittiin asemiin sitä vastaanottamaan. Kaiken kaikkiaan matka oli raskas mutta selvittävissä. Välillä oli kyllä sellainen olo, kuin olisi jossain huvipuistolaitteessa, josta ei vaan pääse pois millään. Tämä vuoristorata tietenkin kruunattuna satunnaisilla tukkijokiefekteillä, ettei elämys jäisi liian kuivaksi. Onneksi Cruella on jo konkari Karibian kävijä, sehän on täällä jo toista kertaa, joten se kyllä tiesi reitin. Lopulta 5.1.2023 lähestyimme maata kuunvalossa ja klo 21.30 laskimme ankkurin viimein St.Lucialla. Valojen määrä rannalla tuntui ihmeelliseltä ja syvän sinisen ja turkoosin väriset valot hotelleista tai ravintoloista näyttivät keltaisten valojen keskellä maagisilta. Orkidean tai jonkun sen tapaisen kukkaistuoksu leijui nenään ja tuntui epätodelliselta. Vihdoin perillä ja päästään nukkumaan!

-Aamupilviasiantuntija ja merten MacGyver kiittävät teitä matkasta ja toivottavat tervetulleeksi Karibialle!