Liian kallis St.Lucia

Puolitoista viikkoa ollaan nyt ihmetelty St.Lucian meininkejä. Ensimmäinen viikko oltiin veneellä ankkurissa ja käytiin maissa vain poikkeamassa dinghyllä. Viikko siihen tarvittiin, että toipui ylityksen väsymyksestä siihen kuntoon, että alkoi taas muu maailma kiinnostaa. Ensimmäisen viikon aikana siivoilin venettä pikkuhiljaa ja totuteltiin päivien kuumuuteen (päivällä 28-31 astetta). Seilori puuhasteli rauhaksiin joitain korjausjuttuja. Sukeltelin myös raaputtamassa veneen pohjasta sinne kasvaneita barnakkeleita. Hapenottokykyä täytyy vielä treenailla, että pääsen köliin asti sukeltamalla. Öisin lämpötila laskee ihanan viileään +23, joten öisin on saanut nukuttua hyvin.

Turistia rahastetaan tällä saarella kyllä ihan huolella. Ensimmäisten päivien aikana, kun rahayksikkö (itä-karibian dollari) ei ollut vielä ihan hallussa, tehtiin hulppeita ostoksia isolla rahalla. Vesimeloni 30 euroa ja viisi omenaa kympillä. Ruokakauppareissun jälkeen kuittia tutkiessa todettiin myös monen muun evään, kuten jogurtin, jauhelihan ja juuston olevan liian kalliita meidän budjetille jatkossa. Espanjassa ehdittiin tottua edullisiin hintoihin ja täällä hintaluokka on verrattavissa Suomen hintoihin tai jopa kalliimpaa.Erityisesti ne tuotteet, joita on tuotu saarelle muualta, ovat tyyrimmän sorttisia. Tänään kaupassa vahdattiin hintoja tarkkaan ja ostettin joku paikallinen juures. Sen nimi oli dasheen eli taaro. Yritin selvittää netistä kuinka se valmistetaan. Löydän listan kymmenestä myrkyllisestä ruuasta, jotka voivat väärin valmistettuna tappaa sinut. Taaro komeilee listassa ykkösenä. Jes.

Ihmiset täällä saarella ovat olleet vaihtelevan mukavia. Toiset oikein kivoja ja hymyileväisiä, auttavaisiakin. Toisilla taas tuntuu olevan käpy kireällä kaikesta ja välillä tulee katsottua olkansa yli ja mietittyä, että jäikö tuo tyyppi nyt oikeasti kiroilemaan ja meuhkaamaan mulle vai jollekin muulle. On vaikea arvata onko joku oikeasti kiva, vai haluaako se vaan rahaa. Esimerkiksi tien näyttäminen tai muu avustaminen saattaa päättyä siihen, että apu olikin maksullista. Bussissa on seinässä kyltti jossa kielletään tökkimästä tai lyömästä kuskia. Kaupan kassalla taas teksti, jossa kehotetaan kunnioittamaan työntekijöitä ja kielletään kaikenlainen verbaalinen tai muunlainen aggressiivisuus. Epävarma olo, joka ihmisistä täällä jää päälimmäisenä mieleen, ei siis ehkä ole vain oma henkilökohtainen kokemukseni.

Eläimistö on toistaiseksi jäänyt melko vaisuksi. Taivaalla veden yläpuolella näkee suuria mustia fregattilintuja ja maissa taas pienemmät saintluciansirkkuset, mustarastaan näköiset linnut, piippaavat kuin liikennevalot ja pitävät sen päiväistä metakkaa. Pieniä sisiliskon kaltaisia liskoja viipottaa kasvuston seassa ja kulkukoiria ja -kissoja on jonkin verran. Kamalan laihoja hevosia ja lehmiä näkee tienvarsilla tolppaan köytettyinä ilman suojaa tai vettä ja kanat painelevat mielensä mukaan missä tykkäävät. Luonto täällä on vihreää ja vehreää. Vettä ripauttaa aina silloin tällöin, välillä kovaakin, mutta yleensä kuuroluonteisesti. Vuoristoinen saari on kauttaaltaan tiheän mangrove viidakon peitossa.

                                     

Paikalliset perjantai bileet käytiin tottakai katsastamassa ja kyllähän niissä ihan tunnelmaa oli. Eräs katu täällä pohjoispäässä saarta suljetaan joka perjantai kemuja varten ja paikalliset pistävät pystyyn muutaman metrin välein omia pop up baarejaan. Niistä sitten myydään aivan todella viinaisaa rum punch nimistä rommi+appelsiinimehu juomaa, jonka juotuaan kyllä alkaa bilefiilistä löytyä keneltä tahansa. Grillit savuavat kadun laidoilla ja jättimäisistä kaiuttimista soitetaan musiikkia TODELLA kovalla. Jostain niitä ihmisiä sitten ilmaantuu kuin tyhjästä ja paikalliset ja turistit jammailevat menemään aamuyöhön saakka.

                                  

Pilveä täällä polttavat monet ja sen kyllä haistaa. Vaikka kyseinen tavara on täällä laitonta, niin melko avoimesti sitä yritetään Seilorille tyrkyttää. Minulle sen sijaan ei, kulttuuri täällä taitaa olla melko konservatiivinen miesten ja naisten roolien suhteen. Seiloria puhutellaan, hänelle tuodaan ravintolassa lasku, häntä kysytään kun etsitään veneen kapteenia, minut mainitaan kun tiedustellaan kuinka vaimo jakselee. No, sanoisin että paremmin jakselee kun monet paikalliset. Päihteiden täyteinen elämäntyyli nimittäin kyllä näkyy varsinkin vanhemmista herrasmiehistä melko selkeästi ulospäin ja kodittoman näköisinä katujenvarsilla tyhjyyteen tuijottavat herrat ovat surullinen näky. Mahtaako tämä olla sitä rentoa ja kiireetöntä elämää auringon alla?

St.Lucia on ensi kosketuksena Karibialaiseen elämäntyyliin ollut ihan passeli, mutta en usko että matkustaisin tänne varta vasten uudelleen. Tietysti jos pinkka on kunnossa ja on halukas käyttämään rahaa kaikenlaisiin kiertoajeluihin ja vesiaktiviteetteihin, niin kyllä täällä muutaman viikon saa varmasti kulumaan mukavasti. Meidän reissubudjetille muutama päivä riitti tätä lajia ja huomenna siirrymme kohti seuraavaa saarta ja matkakohdetta eli Ranskan Martiniqueta. Kaivetaan siis mieleen taas Merci ja Bonjour ja katsotaan mitä tuleman pitää.