Eläimellistä menoa Biskajalla

Tutustuttuamme Ranskan Calaisiin viikon verran, oli aika jatkaa matkaa. Kuten viime viikolla runollisesti ilmaisin, siirryimme Englannin kanaalia pitkin kohti Ranskan Brestiä, josta ilmeisesti usein lähdetään Biskajanlahden ylitykseen. Olimme kuitenkin jo Ranskassa pohtineet mahdollisuutta posottaa suorinta reittiä pysähtymättä Espanjaan, joten tankkasimme Cruellaan asianmukaisen määrän elintarvikkeita ennen lähtöä ja Brestin tultua kohdalle jatkoimme matkaa samoilla silmillä. 

Merellä olimme aikaisemmin olleet pisimmillään kaksi vuorokautta yhtä soittoa, joten oli aika myös reenailla tulevaa Atlantin ylitystä varten ja pidentää legin eli merimatkan pituutta. Kolmannen vuorokauden kohdalla alkoikin rytmi muotoutua uudella tavalla ja meno tuntua kohtuullisen hyvältä. Nautin erityisesti yövahdeista, joissa joka yö odotti erilainen maisema ja tunnelma. Välillä kuu loimotti menemään niin että tuntui lähes päivältä, välillä taas oli synkän sumuisaa ja tihkuista. Tähdet loistavat öisin todella kirkkaina ja taivaalla näkyy muutenkin erilaisia valoilmiöitä tähdenlentoina, ohi ajavina lentokoneina, sateliitteina ja planeettoina. Myös merellä näkyi välillä jonkin ohi ajavan laivan tai veneen valot, mutta harvakseltaan ja yleensä usean mailin päässä. Cruella kulki taas tähtipölyllä, vaalea vana loistavasta ja hohkaavasta planktonista jäi jälkeemme peräsimen kohdille muuten tummaan mereen. Seassa näkyi välillä myös suurempia hohkaavia köntsiä, ehkä katkarapuja? Pienet kimaltavat ystävät päätyivät myös vessanpönttöön, nimittäin huussin huuhteluvetenä toimii suoraan merestä pumpattava merivesi. Niimpä pienet sinistä hohkaavat kipunat oli mahdollista bongata myös vessaa huuhdellessa. Meinasi sääli iskeä, kun ajattelin niitä söpöläisiä kiitämässä paineella kohti sitä tankkia, jonne ei päivä paista...

Ensimmäiset delfiinit Seilori huomasi päiväsaikaan kauempana veneen perässä, oikeastaan niistä näkyi silloin vasta pärskeet. Seuraavan yönä vahdinvaihdon yhteydessä pienessä vesisateessa saatiinkin sitten kokea kunnon näytelmä, kun delfiinit kisailivat ja leikkivät veneen rungon ja keulan molemmin puolin ja surffasivat aalloilla aina veneen perästä keulaan saakka. Taskulampun vihreässä valossa siellä niitä sitten ainakin puolisen tuntia seurailtiin, en ollut koskaan nähnyt delfiiniä niin läheltä. Tai luonnossa siis yleensäkkään. Seuraavana päivänä saatiin nauttia samasta showsta myös valoisalla. Pitkän aikaa nuo jättimäiset nisäkkäät seurasivat meitä ja päivän aikana palasivat vielä uudelleen pyörimään lähistölle. Kauempana ulapalla näkyi myös niiden saalistusta, kalat kiisivät ilman halki ja delfiini syöksyi perässä. Vikkeliä ovat.

Samoihin aikoihin meillä oli myös veneessä salamatkustaja, Tipu. Tipu ilmaantui viimeisten saarien jälkeen ennen avomeriosuutta Biskajan yli kyytiimme. Se oli pieni punatulkun kokoinen ja vähän näköinenkin siivekäs ja se laskeutui kannelle pörhistelemään untuviaan kamalassa tuulessa. Se hakeutui melko nopeasti kannella makaavan maihinnousuveneemme alle ja jäi sinne tuijottelemaan ja pitämään suojaa.  Lintukammoisena olin kauhuissani, tirppa oli vääntänyt ensin tortut meidän kannelle ja jäänyt sitten kauhukseni vielä kylään. Seuraavan yön tuijotin herkeämättä kumivenettä ja toivoin ettei vieras tekisi lähempää tuttavuutta. Yön aikana iski kuitenkin melkoinen tuulenpuuska ja vene kallellaan kiidettäessä tuli hieman huoli lemmikistämme. Olisin kyllä voinut päästää sen turvaetäisyyden päähän itsestäni istuinlaatikkoon jos olisi tullut, kylmähän siellä ulkona varmaan oli. Aamulla Seilori uskoi vakaasti siivekkään lentäneen jo kyydistä huilattuaan aikansa. Tähän uskoon olisin toisaalta itsekin halunnut jäädä, mutta oli pakko tarkistaa asia. Ja valitettavasti höyhenpukuinen vieraamme löytyi elottomana kumiveneen alta. Aallokko oli ollut sille liian rankka ja se oli heittänyt veivinsä. Seilori kertoi että usein veneelle laskeutuessaan linnut ovat jo niin uupuneita, että siitä ei enää ole paluuta. Tirppa tipautettiin mereen ja sinne se katosi kilometrien syvyyteen. Ilmassa oli haikeutta, kaikki eivät selvinneet yöstä.

Merellä olon olemus alkoi selvitä raadollisuudellaan. On asioita joihin voi vaikuttaa ja sitten niitä mihin ei voi ja on vaan otettava ne vastaan sellaisena kuin sattuu tulemaan. Sään lisäksi yksi tällainen sattumanvarainen muuttuva tekijä on miekkavalaat. Biskajanlahdella on viimeisen muutaman vuoden ajan miekkavalas terrori keskittynyt purjeveneiden peräsimiin. Valaat tulevat, purevat peräsimen kieroon ja posituvat paikalta. Sinänsä tilanne ei välttämättä ole kuolemaksi, jos pysyt veneessä etkä joudu veden varaan, tuhoutuu luultavasti vain vene. Ikävä juttu on se, että vene tosiaan tuhoutuu. 6000-10 000kg painava ja 7-10m pitkä valas kun täräyttää veneen kylkeen, tulee väkisinkin vaurioita. Peräsin kun tuhoutuu, ei venettä voi enää ohjata. Harmillisempi homma kun ollaan monen vuorokauden matkan päässä maasta. Niimpä suuren tumman selkäevän näkyminen vedessä aiheuttaa purjehtijalle kauhua. 

Niimpä erään herttaisen teehetken ja suklaakakuttelun jälkeen hyppäsi sydän kurkkuun, kun lähistöllä näkyi vesiryöppy kohti taivasta ja sen jälkeen tumma selkä ja evä vilahti vedenpinnan yläpuolella. Onneksi olimme käyneet tilannetta etukäteen läpi ja toimimme molemmat ilahduttavan järkevästi ja rationaalisesti seuraavina hetkinä. Tähystystä, tavaroiden ja laitteiden nopeaa turvaan keräämistä, vaihde vapaalle (oltiin koneella kun ei tuullut) ja rauhallista pakkia takaisin tulosuuntaan (tämän pitäisi kiinnostaa valaita vähemmän kuin kohti ajaminen). Sydämen tykytykset muuttuivat onneksi pian innostukseksi, kun totesimme että eväkäs ei näyttänyt miekkavalaalta ja lähemmäs uidessaan paljastuikin melko kohtuullisen kokoiseksi pilottivalaaksi poikasineen. Takavasemmalta saapui vielä toinenkin aikuisempi yksilö, mutta ne eivät kiinnostuneet meistä sen enempää ja jatkoivat matkaa.

Vielä viimeisenä meripäivänä jo rannikkoa lähestyttäessä tapasimme toisen valaslajin. Kyseessä oli mahdollisesti lahtivalas. Vesisuihku näkyi kaukaa sen noustessa pinnan tuntumaan ja sen verran selkää vilahti pinnan yläpuolella, että näytti ettei se loppuisi koskaan. Pitkä mötkäle. Harmillisesti herra valas jäi kovin kauas meistä, eikä saatu tehtyä sen kanssa lähempää tuttavuutta.

Voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon tuon viikon tapahtumista, vaikka oikeastaan ei tapahtunut paljon mitään. Silti tapahtui ihan älyttömän paljon. Jotta tämä teksti ei veny kilometrien mittaiseksi, on parasta lopetella. Lopulta saavuimme yön pimeydessä, mutta kaupunkien valojen loistaessa vuorten keskellä, Corunan kaupungin satamaan. Takana kuuden vuorokauden yhtämittainen purjehdus ja 710 merimailia eli 1314 kilometriä. Alle viikon mittainen pieni osuus elämässä oli päättynyt ja silti tiesin että mikään ei olisi enää kuin ennen. Kaipasin takaisin.