Tässä kohtaa on aika lähteä eri teille

Ensivaikutelma Azoreista ja Hortasta oli, että siellä tuoksuu jotenkin uskonto. Kaupunki vanhoine rakennuksineen ja rauhallinen, historiaa huokuva tunnelma toi mieleen ristiretkeläisiä ja kirkollisia juhlapyhiä. Tuulinen ja sateinen ilmasto ei tarjoile unelmien rantalomaa, mutta rannikon läheisyys, veneilijät, villapaidat ja valasretket ovat omalla tavallaan hurmaavia. Hortan kaupunki vaikutti kyllä enemmänkin kylältä kuin kaupungilta, sen verran pienestä paikasta oli kyse. Kaikki tarpeellinen Hortasta kuitenkin löytyi. Uusi puhelin vanhan tilalle ( viisi vuotta vanha luurini oli ollut jatkoajalla jo koko reissun, mutta en halunnut uusia sitä Karibialla), tuoreita vihanneksia ja hedelmiä ja muutamia ihan mukavia ravintoloita. Atlantin ylityksen jälkeen kanasalaatti oli Peterin sporttibaarissa unelmieni täyttymys ja sen päälle pääsimme sataman suihkuun, joka ei ollut aikarajoitettu vedenkäytön puolesta! (Oli muuten ensimmäinen suihku kahteen kuukauteen ja ensimmäinen lämmin suihku tänä vuonna.) Muutaman päivän huilaamisen jälkeen isäni lensi takaisin Suomeen ja me jäimme Seilorin kanssa ihmettelemään vene elämää kahdestaan pitkästä aikaa. Kuukauden yhteiselon jälkeen tuntui kummalliselta olla yhtäkkiä taas kahdestaan.

Montaa päivää emme kuitenkaan veneen etuhyttiä pitäneet tyhjillään, sillä (kirjaimellisesti) vastaan käveli eräs Ranskalainen pariskunta, joka etsi venettä jonka kyydissä olisi mahdollista matkustaa Azoreiden Sao Miquelin saarelle. Kohteena oli tarkemmin Ponta Delgadan kaupunki ja juuri sinne mekin olimme seuraavaksi matkalla. Olimme tavanneet veneliftausta harrastavia matkailijoita ensimmäisen kerran Teneriffalla ja muutamia kertoja sen jälkeen. Valtameren ylitys tuntemattoman miehistön kanssa ei kuitenkaan ollut tuntunut mukavalta ajatukselta ja kauhutarinat, joita olimme kuulleet liittyen tällaisiin järjestelyihin, pitivät meidät hieman varuillaan asian suhteen. Tästä pariskunnasta tuli kuitenkin heti hyvä fiilis ja jäimme pohtimaan, olisiko nyt aika kokeilla uutta. Tapasimme pariskunnan kahvilassa uudemman kerran ja he poikkesivat myös veneellä tutustumassa paikkoihin. Seuraavana päivänä kävimme vielä yhteisesti ruoka ostoksilla ( uusi miehistö hoiti matkalla ruuan laiton ja saimme nauttia oikein maittavia kasvisruokia) ja siirsimme Cruellan valmiiksi kylkikiinnitys rivissään reunimmaiseksi, jotta tulevan aamun lähtö olisi mahdollisimman helppo. Lähtöpäivänä Ranskalaiset saapuivat sovitusti veneelle ja olimme valmiita lähtöön. Seurasimme vielä hetken katastrofaalista näytelmää, kun eräs englantilainen vene yritti saapua paikalleen satamassa, mutta ei onnistunut veneen käsittelyssä ihan halutulla tavalla, vaan runnoi mennessään ainakin kolmea muuta venettä. Kauhua oli siinä katsojille kerrakseen, onneksi meidän lähtömme sujui mutkitta.

Siirtymä Hortasta eli Faialin saarelta Ponta Delgadaan Sao Miquelin saarelle oli puolentoista päivän matka, eli lyhyt pyrähdys. Matka oli kuitenkin sen verran kamala vastatuulesta ja -aallokosta johtuen, että voin pahoin edes sen ajattelusta. Onneksi meillä oli apumiehistöä mukana, sillä ensimmäisen kuuden tunnin jälkeen makasin loppu matkan (jälleen kerran) vaakatasossa ja oksensin kaiken syömäni ja juomani lähes välittömästi. Seilori hoiti siis purjehtimisen Ranskalaisen pariskunnan kanssa ja minä nautiskelin hiipivästä nestehukasta ja huonosta olosta. Onneksi välimatka ei ollut sen pidempi ja olo alkoi parantua kyllä satamaan päästyämme. Miehistö viipyi vielä toisen yön luonamme ja jatkoi sitten matkaansa. Oikein mukava kokemus tämä lisämiehistö, tuli todellakin tarpeeseen kyseisellä matkalla ja oli hauska kuulla heidän tarinoitaan matkustelusta ja muusta. Tulipahan kokeiltua tällaistakin!

No mutta, nyt ollaan siis Ponta Delgadassa eli Azoreilla edelleen. Mutta mitä seuraavaksi? Mihin veneen keula seuraavaksi käännetään? Vaihtoehtojahan olisi varmaankin useita, mutta me olemme pohtineet kahden välillä. Voisimme lähteä kohti Ranskaa ja palata vanhoja jalanjälkiämme Suomeen tai sitten voisimme karauttaa Gibraltarin ohi kohti Välimerta. Ennen Atlantin ylitystä olimme vielä kahden vaiheilla, kumpaa reittiä lähtisimme jatkamaan. Syys- ja talvikausi Välimerellä kuulosti houkuttelevalta vaihtoehdolta ja olimme jo hieman silmäilleet työllistymismahdollisuuksia Espanjassa. Seilorihan voisi lentää töihin mihin vain maailmalla ja itse jäisin asustelemaan veneeseen ja kerryttämään kassaa, tulevia reissuja varten tietysti. Päästyämme Azoreille meillä oli kuitenkin tunne siitä, että Suomeen paluu olisi nyt paras vaihtoehto. Viimeiset kuukaudet olivat olleet raskaita jatkuvan uuden sopeutumisen ja valtavan mastoprojektin johdosta. Helppous, joka Suomessa odottaisi, tuntui nyt järkevimmältä valinnalta. Suomessa tietäisimme kuinka homma toimii, mihin satamaan saamme veneen talveksi, mistä ja miten hankkia töitä tai asumus. Ei sillä, että näiden asioiden järjestäminen olisi mitenkään mukavaa tai lastenleikkiä Suomessakaan, mutta helpompaa kuin täysin uudessa maassa ja ympäristössä, jossa KAIKKI asiat olisi selvitettävä alusta alkaen. Myös Suomen palkkataso oli tämän valinnan puolella, sillä jos tarkoituksena olisi kerätä rahoitus uutta tai uusia reissuja varten, Suomessa se onnistuisi nopeammin kuin esimerkiksi Espanjassa, jossa palkkataso on pienempi. Niimpä pitemmittä puheitta, tällä hetkellä aikomuksemme on se, että me olemme palaamassa Suomeen alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Mutta. Ei siinä vielä kaikki. Matka ei suinkaan ole vielä ohi ja tässä kohtaa olemme päätyneet sellaiseen ratkaisuun, että meidän on aika lähteä eri teille. Toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi, hyppään yksin lentokoneeseen ja suuntaan kohti Pariisia. Tarkoituksena on jatkaa Pariisista maata pitkin Saksaan ja kohti Kieliä. Matkalle tulee mahtumaan ainakin pitkäaikaisen unelman toteuttaminen eli käynti Mouling Rougessa, omaa aikaa, hotellihuoneen ihanat suihkut ja keikkumaton huone, sekä ystävien tapaamista Thanhausenissa ja Berliinissä. Tarvitseeko perustella enempää, miksi kymmenen vuorokauden avomeriosuus Ranskaa kohti tai pahoinvointi kuttumaisella Pohjanmerellä jää kakkoseksi näiden rinnalla? Ei varmaankaan. Samaan aikaan Seilori jatkaa purjehdusta isänsä kanssa Azoreilta kohti Ranskaa tuulten salliessa ja matka jatkuu Pohjanmerta pitkin kohti Saksaa. Yhteinen aika isän kanssa ja uudenlainen matkaseura antaa varmasti Seilorillekin uudenlaisia kokemuksia ja ajatuksia. Toistaiseksi purjehdus kuitenkin vielä tuntuu olevan Seilorille mieluista puuhaa, joten tämä on järjestely jossa kaikkia voittavat. Olemme tässä kohtaa viettäneet aikaa yhdessä todella tiiviisti viimeiset kymmenen kuukautta, joten hetki omillaan tekee varmasti hyvää. Emme ole olleet erossa muutamaa tuntia pidempään tuona aikana ja olemme viettäneet jokaikisen yön veneessämme. Arki kuitenkin odottaa jo nurkan takana ja kun palaamme Suomeen, tulee tilanteeseen pian muutos. Pian Seilorin on taas lähdettävä töihin ja näemme toisiamme harvemmin. Parempi siis alkaa harjoitella ja repäistä laastari kertaheitolla. Kuten Tapio Lehtinen on asian ilmaissut ”elämä on ohimeneviä tilaisuuksia”. Parempi siis tarttua niihin kun se on mahdollista!