Atlantin yli, matkalla pohjoiseen

Saint Martinilta matkamme Azorien Hortalle kesti lopulta 23 vuorokautta ja maileja kertyi 2421 (4479 km). Matka sujui pääpiirteittäin hyvin, mitään ei hajonnut eikä kukaan loukkaantunut. Kaikki pääsivät perille asti. Itselleni matka oli fyysisesti ja henkisesti raskas, kuten olin osannut arvatakkin (onneksi meillä oli gastina eli miehistönä isäni, joka paikkasi tilannetta ja jeesasi Seiloria). Noin kaksi viikkoa matkan loppupäästä makasin lähes jatkuvasti vaakatasossa ja voin pahoin. Yököttävä olo, ruokahaluttomuus ja väsymys koettelivat tutuksi opitulla tavalla. Yövahtini onnistuin kuitenkin hoitamaan lähes kaikki, ainoastaan yhtenä yönä Seilori hoiti vuoroni omansa lisäksi. Tässä kohtaa matkaamme lienee turvallista kuitenkin sanoa, että meripahoinvointi ei KAIKILLA KATOA ajallaan tai ole vain luulotautia. Itselläni se iskee päälle ihan tasaisesti joka kerta, kun vene vähänkin vatkaa.

Reittimme kulki lopulta suoraan Azoreille, eli emme poikenneet Bermudan kautta. Liian rajuja kelejä ei osunut kohdalle, joten turvapysäkkiä ei tarvittu. Hyvä niin, jälkikäteen kuulimme Bermudan olevan kammottavan kallis paikka. Karibian hintatasoa koko alkuvuoden seuranneena sen täytyy olla todella kallis, sillä olemme jo muutenkin tottuneet hintatasoon, joka on ainakin tuplat suomen hintoihin. Bermudan kolmioon sen sijaan päädyimme vähän kuin huomaamattamme. Itse ainakin tajusin moisen asian vasta, kun olimme jo kyseisen mystisen aluerajauksen sisällä. Tunnelma alueella oli kyllä sähköinen, ainakin siltä se minusta tuntui. Bermudan kolmion lisäksi olimme reitillämme hieman karmaisevalta kalskahtavan Sargassomeren alueella, joka ei vanhoissa merimiestarinoissa vaikuta myöskään paikalta, jonne haluaisi päätyä. Onneksi emme kuitenkaan ”juuttuneet” sargassoleviin ja jääneet näkkien peittämänä aavelaivana ja luisevana luurankomiehistönä seilaamaan sitä ikuisesti. Reitillämme meitä vaivasivat eniten tuulettomat päivät, kun tuulta ei ollut nimeksikään ja jouduimme moottoroimaan eteenpäin. Moottorointipäiviä kertyi vajaan viikon verran koko matkalta. Parina päivänä tuulta oli kuitenkin reippaasti ja puuskat olivat tuttuja koko reissun ajan. Kerran kiisimme jopa viiden solmun vauhtia täysin ilman purjeita! Tämä vastaa sitä vauhtia, mitä purjeiden kanssa kiidetään hyvällä tuulella. Meressä loistelivat tälläkin matkalla planktonit ja välkkyvät squidit eli kalmarit, joiden silmät tuikkivat kuin led valot niiden uidessa veneen lähellä. Myös Portugalinsotalaivat eli polttiaiseläimet, jotka matkaavat purjeillaan veden pinnalla, olivat vahvasti edustettuina. Ne näyttivät tyhjiltä muovisilta kirsikkatomaatti rasioilta, jotka kelluvat vaaleanpunaisina tai violetin sinisinä ulapalla. Näiden lisäksi ympärillä pyöri loppumatkasta ”delfinaario”, kun delfiinit poikkesivat silloin tällöin visiiteillään. Valaita emme nähneet vaikka kuinka yritimme niitä väijyä. Meri kuitenkin tarjosi meille kolme isoa Doradoa ja ruokki meitä siten tuoreella kalalla. Tonnikala jäi valitettavasti vain haaveeksi, Azoreilla näimme ensimmäiset kun niitä lastattiin kalastusaluksesta jatkokuljetukseen rannalla.

Ennen lähtöä Saint Martinilta toteutettiin pienimuotoinen haastattelu, joka toistettiin samoilla kysymyksillä Atlantin toisella puolella Azoreilla. Tässä siis gastin kokemuksia matkasta:

Gastimme odotti ennen lähtöä Atlantin ylitykseltä järeää kokemusta, pahaa oloa, pelkoa ja onnistumista.Ylityksen jälkeen matkan anti oli seuraava: ”Matka antoi monipuolisen kattauksen kelien puolesta, mutta odotin rajumpia kelejä.” Ennen matkaa tulevan fyysisen rasituksen määrän gastimme arvioi olevan asteikolla 0-10 korkeintaan 6-7. Jälikäteen arvio oli enää 3. Pieni väsymys oli kovimpana fyysisenä haasteena. Ennen matkaan lähtöä suurimmaksi haasteeksi hän uskoi muodostuvan pahoinvoinnin, mutta jälkeenpäin todettiin, että haasteellisin koettelemus olikin liikkuminen. Mustelmia tuli. Henkisen rasituksen määrän arvio oli ennen ylitystä 8-9, mutta ylityksen jälkeen kokonaisarvio oli enää 5.Ylityksen parhaina puolina olivat auringon nousut ja laskut. Näistä gastillamme onkin nyt kokemusta, sillä pysyvien vuorojen johdosta hän näki edellämainituista jokaisen. Uudelle Atlantin ylitykselle gastimme ei kuitenkaan välttämättä lähtisi, matka oli sen verran pitkä.

Seuraava pätkä on eräästä yövahdista, jonka aikana pelotti. Se on rehellinen ja sensuroimaton ajatuksenjuoksu, jonka kirjasin alunperin puhelimen muistioon tuoreeltaan. Lukiessani sen uudelleen nyt maissa olen tyytyväinen, että sain sen heti ylös, tuskinpa olisin samaa tunnetta enää jälkikäteen tavoittanut.

Kun pimeys laskeutuu ja tuuli nousee, nousevat myös aallot. Seuraat vauhdin kehittymistä karttaplotterin näytöltä ja koitat pysyä rauhallisena. Sivulta vyöryvät aallot puskevat venettä kyljelleen ja välillä ollaan niin kalleellaan, että vesi syöksyy kohisten sisään merta kohti hörppäävältä reunalta. Yrität asettua istuinlaatikossa siten, että pysyt edes jotenkuten paikallaan jatkuvassa liikkeessä. Tähyilet pimeyteen näkemättä muuta kuin tummanharmaan horisontin ja pilvien peittämän taivaan ja heikosti kuun valaisemat aaltojen korkeudet. ”Muista hengittää”, muistutan itselleni. Vauhti ei ole vielä paha, vain noin 6-7 solmua. Paniikki kuitenkin meinaa lähteä päälle, kun huonosta kulmasta tuleva aallokko tekee matkanteosta haasteellisempaa. Mielessä liikkuu ajatus, että tämä ei ole turvallista. Jokainen solu kehossani toivoo, että olisimme maalla tai edes lähempänä sitä. Olisimmepa omassa kodissa, jossa olisi lämmintä ja kuivaa. Täällä ei ole kukaan auttamassa, jos jotain tapahtuisi. Mahanpohjassa tuntuu jännitys ja yritän keskittyä suomi iskelmään ajatellakseni jotain muuta.

Tämä on toinen kerta reissuvuoden aikana kun tunnen puhdasta pelkoa. Ensimmäinen kerta pelon ottaessa vallan, tapahtui Biskajan lahdella ensimmäisinä öinä, kun olin varma että miekkavalaat saapuvat yön tullen veneemme kimppuun. Mitään ei ikinä tapahtunut, pelkääminen oli turhaa. Nyt kun tunnen jälleen tuon saman tunteen, yritän myös kunniottaa sitä. Normaalissa elämässäni en ole tuntenut tätä tunnetta ja ajattelen sen olevan arvokas kokemus. Vaikka tavallaan pelkäänkin henkeni edestä, ei tilanne kuitenkaan oikeasti ole vielä ”hengenlähtö vaiheessa”. Paljon tapahtuu siis vain omien korvien välissä. Olin juuri sopivasti lukenut kirjan, joka käsitteli Bermudan kolmion alueella tapahtuneita lukuisia mysteereiksi jääneitä lentokone ja vene onnettomuuksia. Yliluonnolliset selitykset katoamisille eivät ole mielestäni todennäköisiä, muttta nykyisen maailmankatsomukseni valossa en aivan täysin sulje niitäkään pois. Jonkun mielestä tämä voi olla huuhaa ajattelua, omasta mielestäni se on mielikuvituksen polttoainetta. Se avaa niin paljon jännittäviä mahdollisuuksia, että en halua luopua siitä. Kukapa tahtoisi kieltäytyä ajatuksesta, että elämässä olisi hieman taikaa?

Eniten pelkään kuitenkin niitä realiteetteja, joiden tiedän olevan olemassa ja täysin mahdollisia. Säätä, luonnonvoimia ja sitä ajatusta, että tiedän asioiden voivan muuttua todella nopeasti todella huonoiksi. Ja sisällä nukkuvat tärkeimmät ihmiseni, joten on oltava rohkea, reipas ja tarkkana. Vaikka oikeasti ei olekkaan mitään hätää ja vene liikkuu ihan hallitusti puuskaisesta tuulesta huolimatta, on mieli silti vauhkona. Veneen lasti on liian arvokas ollakseni huolehtimatta. Pelkään myös omasta puolestani, enhän haluaisi ottaa selvää miltä tuntuisi koittaa pysyä pinnalla tumman valtameren pauhaavassa aallokossa. En haluaisi myöskään tuntea repivää tuskaa etsiessäni vahdin aikana pudonnutta miehistöä tulo suunnastamme minimaalisilla onnistumisprosenteilla, enkä nähdä puomin päähänsä saanutta tajutonta läheistäni verisenä istuinlaatikossa. Olen ehkä hieman pessimistinen ajatellessani asioita, jotka voisivat mennä pieleen. Toisaalta haluan myös käydä skenaariot valmiiksi läpi, jotta voin miettiä kuinka toimia ja pysyä järkevänä jos niin kävisi. Ja haluan myös olla rehellinen ajatuksistani. Tällaisia ne ovat sensuroimattomina. Tällaisia asioita minä pelkään yövahdissa valtamerellä. Ja pelkohan on selviytymisvaistoa, vahvaa tahtoa pysyä hengissä. Vaikka itsensä rauhoittelu on järkevä toimintatapa, tuntuu se osittain täysin jonninjoutavalta. Kehoni ei usko rauhoittelu yrityksiäni, sillä on ihan oma tahto. Samalla kuuluu kimeä piippaus, kun pilssihälytin kiljaisee ja havahdun ajatuksistani. Kallistumme taas jyrkästi vasemmalle kyljellemme ja vesi syöksyy kannelle.

19.5.2023 klo 21.20 ajoimme vihdoin sisään Hortan satamaan, jonne maan tuoksu ja vihreinä versovat kallioiden rinteet olivat meidät ohjanneet. Kaupunki loisti kauniissa ilta valaistuksessaan ja olo oli helpottunut. Ankkuroimme aallonmurtajien sisään ja painuimme ansaituille yöunille.